Blogi – Sivu 3 – Asianajotoimisto ACTAS Oy

Testamentin hyväksymisen oikeusvaikutuksista

Kun testaattori on kuollut, hänen laatimansa testamentti annetaan tiedoksi perillisille. Testamentin tiedoksianto merkitsee sitä, että testamentin saaja vetoaa testamenttiin. Testamentin tiedoksianto käynnistää samalla myös perillisten reaktiovelvollisuuden; perillinen voi moittia testamenttia eli saattaa testamentin pätevyyden tutkittavaksi esimerkiksi silloin, jos hän katsoo, että testamentin tekijä ei ole ollut kelpoinen määräämään jäämistöstään tai jos testamenttia ei ole tehty laissa säädetyssä muodossa.

Kun testamentti on annettu perilliselle tiedoksi, hän voi hyväksyä testamentin. Suositeltavaa olisi, että testamentin hyväksymisestä ilmoitetaan kirjallisesti. Tällöin perillinen lähtökohtaisesti luopuu moiteoikeudestaan, ja testamentista tulee häneen nähden lainvoimainen.

KKO:2016:68

C oli määrännyt testamentissaan, että hänen omistuksessaan olleet perheyhtiö X Oy:n osakkeet tuli hänen vaimolleen tulevan osuuden jälkeen jakaa hänen kolmelle lapselleen A:lle, B:lle ja D:lle. Testamentissa oli lisäksi määräys, jonka mukaan jonkun C:n lapsista kuollessa rintaperillisittä jaetaan hänen osuutensa C:n jälkeenjääneiden lasten tai heidän lastensa kesken. C:n kuoleman jälkeen hänen testamenttinsa annettiin tiedoksi hänen lapsilleen, jotka sen hyväksyivät. Perinnönjako toimitettiin ja osakkeet luovutettiin lapsille. A:n mukaan perheyhtiö X Oy oli sittemmin tullut osaksi Y Oyj:tä.

C:n lapsi B oli myöhemmin omassa testamentissaan määrännyt, että kaikki hänen omistuksessaan olevat Y Oyj:n osakkeet tuli hänen vaimolleen määrätyn osuuden jälkeen jakaa G:n säätiölle. B kuoli rintaperillisittä. B:n testamentti annettiin tiedoksi A:lle, joka samalla sen hyväksyi ja sitoutui olemaan sitä moittimatta. Sittemmin A vaati käräjäoikeudessa nostamassaan kanteessaan vahvistettavaksi, ettei B:llä ollut oikeutta määrätä testamentilla isältään C:ltä perimiensä perheyhtiö X Oy:n osakkeiden sijaan tulleesta omaisuudesta (perheyhtiön osakkeiden sijaan tullut omaisuus koostui Y Oyj:n osakkeista) ja että A:lla oli oikeus saattaa voimaan isänsä testamenttiin sisältynyt jälkimääräys, jonka mukaan puolet mainituista osakkeista kuului hänelle.

Testamentin hyväksyminen ja vaatimusten esittäminen kohtuullisessa ajassa?

Korkein oikeus lähestyi tapausta tarkastelemalla testamentin hyväksymisen oikeusvaikutuksia. A oli hyväksynyt B:n testamentin. A:n mukaan hänen hyväksymisensä ei ollut kuitenkaan tarkoittanut sitä, että hän luopuisi isänsä testamenttiin perustuvasta oikeudestaan. A:n mukaan hän oli myös nostanut kanteen kohtuullisessa ajassa siitä lukien, kun hän sai tietää, että hänen veljensä B:n testamentti ja sen mukaisesti toimitettu perinnönjako loukkasivat hänen oikeuttaan. Lähtökohtana on lain mukaan kuitenkin pidettävä sitä, että perillisellä ei ole perintökaaren mukaista oikeutta moittia testamenttia, mikäli hän on hyväksynyt testamentin tai muuten todistettavalla tavalla luopunut moiteoikeudestaan. Hyväksymistä on Korkeimman oikeuden mukaan arvioitava silmällä pitäen sitä, mitä testamentin hyväksyjä on tosiasiassa tarkoittanut ja miten testamentin saaja on perustellusti voinut hyväksymisen ymmärtää.

Testamentin hyväksymistä tulkitaan lähtökohtaisesti laajasti; hyväksyjä antaa suostumuksensa siihen, että testamentti pannaan kaikilta osin täytäntöön sisältönsä mukaisesti. Korkeimman oikeuden mukaan tällainen laaja tulkinta edellyttää kuitenkin hyväksyjän tietoisuutta testamentin hyväksymisen oikeusvaikutuksista käsillä olevassa tilanteessa. Hyväksymistä koskevan tahdonilmaisun sisällöstä tai olosuhteista, joissa se on annettu, voi Korkeimman oikeuden mukaan seurata myös se, että hyväksymistä tulkitaan suppeammin.

Korkein oikeus otti ratkaisussaan kantaa myös testamentin hyväksyjän rooleihin. Testamentin hyväksyjä voi nimittäin olla samanaikaisesti sekä perillinen että jollakin muulla perusteella sellaisessa asemassa, että testamentin täytäntöönpanolla puututtaisiin hänen oikeuksiinsa. Korkeimman oikeuden mukaan on perusteltua katsoa, että hyväksyminen kattaisi nämä molemmat ”roolit”.

Tässä tapauksessa A oli ollut veljensä toissijainen perillinen sekä testamentissa määrätty toissijainen testamentin saaja. Korkeimman oikeuden mukaan hyväksymistahdonilmaisun voi tulkita annetun molemmista asemista käsin. Ottaen lisäksi huomioon A:n allekirjoittaman hyväksymislausekkeen yksiselitteisen, ilman rajauksia tai varaumia ilmaistun sisällön sekä A:n velvollisuuden selvittää testamentin hyväksymisen oikeusvaikutukset suhteessa hänen asemaansa sekä toissijaisena perillisenä että testamentin saajana ei A voinut Korkeimman oikeuden mukaan vaatia B:n testamentin julistamista tehottamaksi sillä perusteella, että tämä oli testamentissaan määrännyt myös siitä isältään C:ltä perintönä saadusta omaisuudesta, jota koski C.n testamentin väitetty toissijaismääräys A:n hyväksi.

Arviointia

Oikeuskirjallisuudessa kuvataan testamentin hyväksymistahdonilmaisun monimerkityksellisyyttä. Testamentin hyväksyminen voi viitata moiteoikeudesta luopumiseen, toisaalta lakiosasta luopumiseen. Testamentin hyväksyminen voi merkitä myös näitä molempia yhdessä, toisin sanoen sekä moiteoikeudesta että lakiosasta luopumista. Tällöin puhutaan testamentin kokonaishyväksymisestä.

Usein tiedoksiantoklausuuli on muotoiltu yleisesti. Monesti lauseke on seuraavanlainen:

”Minä allekirjoittanut ilmoitan täten saaneeni tiedon tästä testamentista sekä vastaanottaneeni siitä oikeaksi todistetun jäljennöksen. Ilmoitan hyväksyväni testamentin ja sitoutuvani olemaan sitä moittimatta.”

Tässä tapauksessa tiedoksiantolausekkeeseen sisältyy ilmoitus testamentin tiedoksisaamisesta, ilmoitus siitä, että saajalle on annettu lain mukaisesti testamentista oikeaksi todistettu jäljennös sekä ilmoitus siitä, että hyväksyjä luopuu mahdollisesta lakiosastaan ja sitoutuu olemaan moittimatta testamenttia. Lyhyt klausuuli tuottaa siten monia oikeusvaikutuksia, joita maallikon saattaa olla vaikea hahmottaa hyväksymisilmoitusta allekirjoittaessaan. Kokonaishyväksyntä on tulkinnallisena lähtökohtana.

Testamenttia hyväksyessään on siten tärkeää olla tietoinen omasta asemastaan ja oikeuksistaan. Tiedoksiantoklausuuli on luettava huolella. Mikäli perillinen esimerkiksi haluaa hyväksyä testamentin, mutta vaatia lakiosaansa, tulee tiedoksisaantitodistukseen merkitä tätä koskeva varauma. Tällöin ei tarvitse pohtia ja tulkita tiedoksiantoklausuulin hyväksymisen ulottuvuuksia, jolloin vältetään myös mahdolliset ristiriitatilanteet jatkossa.

Anni Honka, VT, OTM

Työntekijän työkyky vähentynyt – peruste irtisanomiseen?

Työsopimuslaissa on lueteltu työntekijään liittyviä henkilökohtaisia perusteita, jotka oikeuttavat työntekijän irtisanomiseen. Tällaisena asiallisena ja painavana henkilöön liittyvänä perusteena voidaan pitää muun muassa työsopimuksesta tai laista johtuvien, työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä sekä sellaisten työntekijän henkilöön liittyvien työntekoedellytysten olennaista muuttumista, joiden vuoksi työntekijä ei enää kykene selviytymään työtehtävistään. Toisaalta laissa todetaan, että asiallisen ja painavan irtisanomisperusteen kriteereitä ei täytä ainakaan työntekijän sairaus, vamma tai tapaturma, ellei työntekijän työkyky ole näiden vuoksi vähentynyt olennaisesti ja niin pitkäaikaisesti, että työnantajalta ei voida kohtuudella edellyttää sopimussuhteen jatkamista. Tämän lisäksi työnantajalla on velvollisuus arvioida, olisiko työntekijän irtisanominen vältettävissä siten, että työntekijä sijoitetaan muuhun työhön.

Työtuomioistuimen ratkaisussa TT 2016:65 pohdittiin henkilökohtaisella perusteella tapahtuneen irtisanomisen oikeutusta. Työntekijä A oli irtisanottu työstään työkyvyn olennaisen ja pysyvän heikentymisen perusteella, mutta pohdittavaksi jäi kysymys siitä, olisiko työntekijä ollut sijoitettavissa yrityksen sisällä avoinna olleeseen toiseen työtehtävään.

TT 2016:65 – Irtisanomissuojasopimuksen vastainen menettely ja työsopimuksen perusteeton päättäminen

Työntekijä A oli murtanut polvilumpionsa työtehtävissään siten, että hänen mahdollisuutensa selviytyä työtehtäviinsä kuuluneista fyysisistä maastokäynneistä oli heikentynyt. Yhteisymmärrys vallitsi siten siitä, että työntekijä ei ollut enää kykenevä hoitamaan kyseistä hankintaesimiehen tehtävää. Työnantaja oli irtisanonut työntekijän työkyvyn olennaisen ja pysyvän vähentymisen perusteella. Lisäksi työantaja vetosi irtisanomisen perusteena luottamuspulaan, joka oli aiheutunut työntekijän alkoholinkäytön seurauksena. Työntekijän mukaan hän oli kuitenkin ollut kykenevä suoriutumaan yrityksen saman työssäkäyntialueen piirissä avoinna olleesta kuljetusesimiehen tehtävästä, josta hänellä oli myös kokemusta. Työnantaja oli kuitenkin palkannut tähän tehtävään uuden työntekijän.

Työtuomioistuimen ratkaistavana oli siis lopulta erimielisyys koskien työnantajan velvollisuutta tarjota A:lle vähemmän rasittavaa kuljetusesimiehen tehtävää. Työnantajan mukaan myös kuljetusesimiehen tehtävä sisälsi siinä määrin fyysistä rasitusta, ettei A olisi pystynyt siitä suoriutumaan. Kyse oli ollut samalla työturvallisuusasiasta. Lisäksi työnantaja vetosi A:n alkoholinkäytöstä johtuvaan luottamuspulaan. Työnantaja totesi, että kuljetusesimiehen tehtäviin kuului suurten taloudellisten ratkaisujen tekeminen, minkä vuoksi luottamus työnantajan ja työntekijän välillä muodostui tärkeäksi. Työntekijä A sen sijaan katsoi suoriutuvansa kuljetusesimiehen tehtävistä. Hän myös totesi, että hänellä ei ole todettua alkoholiongelmaa.

Työnantajan velvollisuus tarjota muuta työtä irtisanomisuhan alaiselle työntekijälle ulottuu käytännössä mihin tahansa työhön, jota työntekijä voi koulutuksensa, ammattitaitonsa tai kokemuksensa perusteella tehdä. Lisäksi työnantajan on yhdenvertaisuuslain nojalla tehtävä asianmukaiset ja kulloisessakin tilanteessa tarvittavat kohtuulliset mukautukset, jotta vammainen henkilö voi yhdenvertaisesti muiden kanssa suoriutua työtehtävistä. Arvioitaessa näitä mukautuksia otetaan huomioon vammaisen ihmisen tarpeiden lisäksi työnantajan koko, taloudellinen asema, toiminnan luonne ja laajuus sekä mukautusten arvioidut kustannukset sekä mukautuksia varten saatavissa oleva tuki.

Kyseisessä tapauksessa työtuomioistuin katsoi, että A oli riittävällä tavalla työkykyinen suoriutumaan kuljetusesimiehen tehtävästä. Oli osoitettu, että A oli kykenevä tekemään kolmen kilometrin pituisia kävelylenkkejä sekä polkemaan kuntopyörää joka toinen päivä. Tämä katsottiin riittäväksi näytöksi siitä, että A olisi kyennyt suoriutumaan satunnaisista kävellen tehtävistä maastokäynneistä. Koska A oli vammautunut työnantajan palveluksessa sattuneessa työtapaturmassa, työnantajalla oli työtuomioistuimen mukaan ollut erityinen velvollisuus selvittää, olisiko kuljetusesimiehen työtehtävät voitu järjestää A:n fyysiselle kunnolle sopiviksi. Työtuomioistuin katsoi lisäksi, että luotettavaa näyttöä ei oltu esitetty siitä, että A:lla olisi ollut päihdeongelma. Työtuomioistuimen mukaan työantaja oli lopulta laiminlyönyt velvollisuutensa selvittää, olisiko työntekijä voitu irtisanomisen asemasta sijoittaa tarjolla olleeseen kuljetusesimiehen tehtävään. Työnantajalla ei ollut siten asiallista ja painavaa syytä työsopimuksen irtisanomiseen.

Johtopäätöksiä ja arviointia

Työtuomioistuimen ratkaisu nojautui osapuolten väliseen irtisanomissuojasopimukseen. Sen sisältöä voi kuitenkin pitää yhtenevänä työsopimuslain irtisanomista koskevien säännösten kanssa. Työtuomioistuimen ratkaisusta on pääteltävissä, että kriteerit työnantajan työntekijän uudelleensijoittamisvelvollisuudelle on asetettu korkealle. Näin näyttäisi olevan erityisesti tilanteessa, jossa työntekijä on menettänyt työkykynsä työnantajan palveluksessa. Työnantajalla on velvollisuus suorittaa asianmukaiset ja kulloisessakin tilanteessa tarvittavat kohtuulliset mukautukset, jotta työntekijällä olisi mahdollisuus suoriutua työtehtävistään yhdenvertaisesti muiden kanssa. Riittävää näyttöä olisi siten pystyttävä osoittamaan siitä, ettei irtisanomisuhan alainen työntekijä olisi kykenevä suoriutumaan muista työnantajalla tarjolla olevista tehtävistä. Työkyvyn olennainen ja pitkäaikainen vähentyminen ei siten itsessään riitä irtisanomisperusteeksi, ellei mahdollisuuksia sijoittaa työntekijä toisiin tehtäviin ole tutkittu riittävällä tarkkuudella.

Anni Honka, VT, OTM

Määräaikaisten virkasuhteiden ketjutustilanteet kuntasektorilla

Julkisella sektorilla hyödynnetään tunnetusti runsaasti määräaikaisia virkasuhteita. Usein tätä perustellaan julkisen sektorin toiminnalla; terveyden- ja sairaanhoito, opetus, kasvatus sekä muut lakisääteiset palvelut tarvitsevat aina työntekijänsä. Tällöin esimerkiksi sijaisuuksia hyödynnetään säännöllisesti loma-aikoina, sairaustapauksissa tai työntekijöiden muiden vapaiden aikana. Tämän lisäksi julkisella sektorilla esiin nousevat usein kysymykset myös ulkopuolisen rahoituksen vaikutuksesta työsuhteiden pituuteen sekä luonteeseen. Seuraavassa tarkastellaan määräaikaisten työsuhteiden käytön edellytyksiä julkisella sektorilla, tässä tapauksessa kuntasektorilla. Tarkoitus on keskittyä lähinnä määräaikaisten virkasuhteiden ketjuttamisten arviointiin. Tarkastelussa ovat erityisesti sijaisuusperusteella solmitut peräkkäiset määräaikaiset virkasuhteet.

Laki kunnallisesta viranhaltijasta ja työsuhteen kesto (2.3 §)

Viranhaltija otetaan virkasuhteeseen toistaiseksi tai määräajaksi.

Viranhaltija voidaan ottaa määräajaksi vain viranhaltijan omasta pyynnöstä tai jos määräajaksi ottamisesta on erikseen säädetty taikka tehtävän luonne, sijaisuus, avoinna olevaan virkasuhteeseen kuuluvien tehtävien hoidon järjestäminen tai muu näihin rinnastettava kunnan toimintaan liittyvä määräaikaista virkasuhdetta edellyttävä seikka sitä vaatii.

Viranhaltijalla, joka on ilman 2 momentin mukaista perustetta otettu määräajaksi tai joka on ilman perusteltua syytä toistuvasti otettu peräkkäin määräajaksi, on oikeus saada virkasuhteen päättyessä vähintään kuuden ja enintään 24 kuukauden palkkaa vastaava korvaus. Korvausvaatimus on esitettävä kuuden kuukauden kuluessa virkasuhteen päättymisestä.

Itse säädöstekstissä toistaiseksi voimassa olevat sekä määräaikaiset virkasuhteet on asetettu toistensa vertaiseksi ja rinnakkaisiksi. Toisaalta seuraavassa momentissa määräaikaisuuden edellytyksiä täsmennetään ilmaisemalla luettelo määräaikaisen virkasuhteen sallivista perusteista. Näiksi perusteiksi on mainittu tehtävän luonne, sijaisuus, avoinna olevaan virkasuhteeseen kuuluvien tehtävien hoidon järjestäminen tai muu näihin rinnastettava kunnan toimintaan liittyvä määräaikaista virkasuhdetta edellyttävä seikka. Tämän lisäksi on mahdollista, että virka on erikseen säädetty määräaikaiseksi. Hallituksen esityksessä laiksi kunnallisesta viranhaltijasta ja laiksi kuntalain muuttamisesta (HE 196/2002 vp) todetaan, että kyseisellä luettelolla on tarkoitus korostaa periaatetta, jonka mukaisesti viranhaltija otetaan virkasuhteeseen toistaiseksi. Hallituksen esityksessä todetaan edelleen, että vain niissä tapauksissa, joissa on olemassa laissa tai asetuksessa erikseen säädetty peruste, viranhaltija voitaisiin ottaa määräajaksi.

Tämän perusteella on mahdollista ajatella, että määräaikaista virkasuhdetta koskeva sääntely KVhL:ssä on työsopimuslakia kasuistisempaa. Tällä voi ajatella olevan hyvät ja huonot puolensa. Yhtäältä eksplisiittinen sääntely pyrkii kattamaan kaikki ne potentiaalisesti tulevaisuudessa aktualisoituvat sovellutustilanteet sekä luomaan selkeät perusteet määräaikaisten virkasuhteiden sallittavuuden arvioinnille. Tällöin lainsoveltajan harkintamarginaali on kapeampi. Toisaalta tarkkarajaisen sääntelyn kyky vastata työelämässä tapahtuviin muutoksiin on kankeampaa. Tämän lisäksi on mahdollista todeta opportunistisen laintulkinnan vaara. Hallituksen esityksessä otetaan kuitenkin edellä mainittu huomioon toteamalla, ettei säännös olisi kuitenkaan tyhjentävä, vaan määräaikaisuus voisi perustua muuhunkin kuin säännöksessä nimenomaan mainittuun perusteeseen, mikäli kyse on määrätyn työn tai työkokonaisuuden tekemisestä. Tämä ohjaa lopulta harkinnan yleisempiin harkintakriteereihin – ainakin osaksi.

Edellisen perusteella on mahdollista todeta, että määräaikaisuuden on perustuttava lopulta määrätyn työn tai työkokonaisuuden tekemiseen. Tämä liittää itseensä tärkeän arviointikriteerin, joka ilmenee ”työn pysyvyytenä”. Mikäli työn katsotaan olevan pysyvää, on viranhaltija otettava toistaiseksi voimassa olevaan palvelussuhteeseen. Tämä ohjaa edelleen tarkastelemaan näiden kahden periaatteen (yksittäisen perusteen sekä työn pysyvyyden kriteerin) välistä suhdetta. On siten mahdollista tarkastella, ohjaako määräaikaisen virkasuhteen arviointia ensisijaisesti yksittäisen perusteen täyttyminen vai kysymys työvoimantarpeen pysyvyydestä. Tämä on edelleen yhteydessä kysymykseen määräaikaisten virkasuhteiden ketjuttamisesta, josta ei ole olemassa omaa momenttiaan KVhL 2.3 §:ssa.

Virka- ja työsuhteiden ketjuttaminen

Vaikka KVhL:n ja TSL:n sääntelyn välillä on esitysteknisiä eroavaisuuksia, eivät nämä eroavaisuudet välttämättä ulotu lakien soveltamiseen. Täten tarkasteltaessa määräaikaisia virkasuhteita on mahdollista viitata tulkintakäytännön osalta myös työsopimuslakia koskeviin ratkaisuihin. Toki erityisesti virkasuhteiden ketjuttamista arvioitaessa on huomioitava, että TSL 1.3.3 §:ään sisältyy oma momenttinsa ketjutustilanteiden sallittavuuden arvioinnille, kun taas KVhL 2.3 §:ssä ei ketjuttamistilanteita säännellä erikseen. Molemmissa tapauksissa on kuitenkin lähtökohtana se, ettei määräaikaisia työsuhteita ole mahdollista solmia, mikäli työvoiman tarve on pysyvää.

Hallituksen esityksessä laiksi kunnallisesta viranhaltijasta ja laiksi kuntalain muuttamisesta on esitetty virkasuhteiden ketjuttamiseen liittyen muutamia näkökulmia. Ensinnäkin hallituksen esityksessä on mainittu, että perättäiset sijaisuudet eivät lähtökohtaisesti indikoi työvoiman tarpeen pysyvyyttä. Tätä tarkennetaan kuitenkin toteamalla, että mikäli työnantajalla on kuitenkin samanlaisissa töissä pysyvä viransijaisuustarve, työnantajan pitäisi perustaa riittävästi virkoja, joilla katetaan myös tämä pysyvä sijaisuustarve. Voidaan mainita, että kyseinen toteama on pitkälti yhteneväinen hallituksen esitykseen työsopimuslaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi (HE 157/2000 vp) verrattuna. Näin on todettu edelleen TSL 1.3.3 §:ää koskevassa hallituksen esityksessä (HE 239/2010 vp, s. 4):

Määräaikaisten sopimusten toistaminen samojen osapuolten kesken ei olisi kiellettyä esimerkiksi silloin, kun työnantaja tarjoaa määräaikaisesti palkatulle sijaiselle uutta määräaikaista sijaisuutta.

Esitysteknisistä eroavaisuuksista huolimatta sijaisuusperusteella solmittuja ketjutuksia arvioidaan samoin kriteerein sekä työsopimuslain että KVhL:n osalta. Tämän perusteella on mielenkiintoista tarkastella, miltä KKO:n syksyllä 2015 antamat sijaisuuksien ketjuttamista koskevat ratkaisut näyttäytyvät KVhL:n näkökulmasta.

KKO 2015:64: J oli työskennellyt 18.8.2005 – 19.9.2010 ensin Kuusankosken ja sitten yhdistyneen uuden Kouvolan kaupungin palveluksessa lähes yhtäjaksoisesti yhteensä 22 määräaikaisessa työsuhteessa ruokapalvelutyöntekijänä samassa toimipisteessä. Ensimmäistä, työllistämistuella tehtyä työjaksoa ja kahta viimeistä, kuntaliitokseen liittyneen toimintatapatarkastuksen keskeneräisyydellä perusteltua määräaikaista työsopimusta lukuun ottamatta kaikkien määräaikaisten työsopimusten perusteeksi oli ilmoitettu nimetyn henkilön sijaisuus.

Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla katsottiin, ettei Kouvolan kaupungilla ollut työsopimuslain 1 luvun 3 §:n 2 momentissa (55/2001) tarkoitettua perusteltua syytä solmia työsopimuksia J:n kanssa määräaikaisina.

Kyseisessä tapauksessa oli sovellettu vielä TSL 1.3.2 §:ää, johon sisältyi perättäisten määräaikaisten työsuhteiden solmimista koskeva säännös. Kuten mainittu, sijaisuuksia on perinteisesti pidetty lähtökohtaisesti perusteltuna syynä määräaikaisten työsopimusten solmimiseen. Tässä tapauksessa sijaisuutta ei katsottu kuitenkaan perusteeksi perättäisten määräaikaisten työsuhteiden solmimiselle, sillä työvoiman tarpeen katsottiin olevan pysyvä. Tämän olettaman tuottivat työntekijän työtehtävien samankaltaisuus, määräaikaisten työsopimusten kesto, niiden lukumäärä, niistä muodostunut kokonaisuus sekä se, että työntekijä oli hoitanut useiden eri henkilöiden sijaisuuksia.

Ratkaisussa 2015:65 oli kyse sijaisuusperusteella solmittujen työsuhteiden sallittavuudesta

M oli työskennellyt 1.6.1995 – 8.1.2012 kuntayhtymän palveluksessa lähes yhtäjaksoisesti 64 määräaikaisessa työsuhteessa ravintotyöntekijänä. Määräaikaisten työsopimusten perusteeksi oli ilmoitettu sijaisuus. Työnantaja oli vuonna 1999 asettanut tehtävän hoitamiseen muodolliset pätevyysedellytykset, joita M ei ollut täyttänyt. M ei ollut työnantajan kehotuksista huolimatta suorittanut loppuun työnantajan tarjoamaa oppisopimuskoulutusta, jonka kautta hän olisi saanut tehtävään muodollisen pätevyyden.

Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla katsottiin, ettei kuntayhtymällä ollut työsopimuslaissa tarkoitettua perusteltua syytä solmia työsopimuksia M:n kanssa määräaikaisina.

Työnantajan työvoiman tarpeen pysyvyydestä kertoi tässä tapauksessa se, että työntekijän työtehtävät olivat olleet samankaltaisia, määräaikaisia työsuhteita oli solmittu lähes 17 vuoden aikana yhteensä 64 kertaa sekä se, että henkilö oli hoitanut useiden työntekijöiden sijaisuuksia. Tässäkin tapauksessa edellä mainittujen kriteerien kautta tulkittu pysyvän työvoiman tarpeen tilanne ohitti yksittäisen sijaisuusperusteen merkityksen määräaikaisen työsuhteen sallittavuutta tulkittaessa.

Julkisella sektorilla sijaisuudet ovat yleisiä. Työvoimaa on oltava jatkuvasti riittävästi esimerkiksi lakisääteisten palveluiden turvaamiseksi. Tällöin työvoiman tarve on tietyssä mielessä aina ”pysyvä”. Mahdollista olisi pohtia, missä määrin työsopimuslain nojalla annettuja uusia tuomioita olisi mahdollista hyödyntää virkasuhteiden ketjutuksia arvioitaessa. On kuitenkin huomioitava, että ketjutuksia koskeva sääntely ei ole yhteneväistä, sillä TSL 1.3.3 §:n säätämisen jälkeen määräaikaisten työsuhteiden ketjuttamisten edellytyksiä on tarkennettu. Olisiko siis nyttemmin todettava, että edellytykset määräaikaisten virkasuhteiden ketjuttamisiin on asetettu määräaikaisissa virkasuhteissa matalammalle kuin määräaikaisissa työsuhteissa, joissa määräaikaisten työsuhteiden ketjutusta arvioidaan työsuhteiden lukumäärän, keston sekä niistä muodostuvan kokonaisuuden näkökulmasta?

Kuten mainittu, hallituksen esityksessä laiksi kunnallisesta viranhaltijasta ja laiksi kuntalain muuttamisesta todetaan, että kielletystä peräkkäisten määräaikaisten virkasuhteiden käytöstä ei sinänsä ole kysymys esimerkiksi silloin, kun kysymys on peräkkäisistä sijaisuuksista. Lain esitöissä todetaan edelleen, että myös organisaatiossa vireillä olevat muutokset, jotka voivat merkitä henkilöstön tarpeen uudelleenarviointia ja joiden suunnittelemisesta, valmistelemisesta tai toteuttamisesta on yleensä jo päätetty, voivat olla peruste nimittää viranhaltija määräajaksi avoinna olevaan virkasuhteeseen. Lisäksi todetaan, että työn luonne voi oikeuttaa määräaikaisen virkasuhteen solmimiseen. Lain esitöissä ei kuitenkaan tarkemmin tarkenneta perättäisten määräaikaisten virkasuhteiden solmimisen edellytyksiä. Säädöstekstissä ei myöskään tarkenneta sitä oikeustilaa, jossa virkasuhteiden ketjuttaminen olisi lainvastaista. Mahdollista on kuitenkin todeta, että EU:n määräaikaista työtä koskeva direktiivi asettaa minimistandardit myös määräaikaisten virkasuhteiden ketjutukselle; direktiivissä ei suljeta määräaikaisia virkasuhteita sovelluspiirin ulkopuolelle. Toisaalta direktiivin tarjoama suoja esimerkiksi sijaisuuksien ketjutustilanteissa ei ole kovinkaan korkea.

Määräaikaisten virkasuhteiden ketjuttamiselle ei siten aseteta säädöstekstissä tai sen tulkintamateriaalissa tarkkaa sisältöä. KVhL:ssa painopiste on yksittäisen määräaikaisen virkasuhteen perusteiden asettamisessa. Tämä saattaa heijastua määräaikaista virkasuhdetta koskeviin sovellutustilanteisiin. Toisaalta lain esitöissä todetaan, että määräaikaisuuden perusteiden sääntely liittyy osaltaan virkasuhteiden päättymiseen ja viranhaltijan oikeusturvan varmistamiseen. Edelleen lain esitöissä on todettu, että määräaikaisuuden perusteista olisi säädettävä mahdollisimman selkeästi, jotta torjutaan mahdollisuus kiertää palvelussuhdeturvaa koskevia säännöksiä virkasuhteen kestoaikaa koskevalla valinnalla. Näyttäisi siten siltä, että määräaikaisia virkasuhteita koskevan sääntelyn taustalla vaikuttaa vahvasti työntekijän suojelun periaate. Koska ketjuttamistilanteista ei ole kuitenkaan KVhL:ssa tarkkaa sääntelyä, voidaan pohtia, olisiko nykyistä TSL 1.3.3 §:n tulkintakäytäntöä mahdollista soveltaa myös tarkasteltaessa KVhL:n perusteella määräytyviä määräaikaisia virkasuhteita? Kysymys on sinänsä merkittävä, sillä julkisella sektorilla esimerkiksi sijaisuuksien perusteella tapahtuvat ketjutustilanteet ovat yleisiä. Mikäli todettaisiin, että TSL:a koskeva nykyinen tulkintakäytäntö olisi rinnastettavissa myös määräaikaisiin virkasuhteisiin, asetettaisiin edellytykset määräaikaisten virkasuhteiden ketjuttamisille korkealle.

Sitoutumalla tarkastelussa tuomarinideologiaan sekä omaksumalla siihen liittyvä muodollinen oikeuslähdeoppi vaikuttaisi nykyisen TSL 1.3.3 §:n sääntelyn rinnastaminen määräaikaisiin virkasuhteisiin arveluttavalta. Toisaalta edellä esitellyissä KKO:n ratkaisuissa on arvioitu myös aiempaa oikeustilaa, jonka osalta kriteerit määräaikaisten työsuhteiden ketjuttamisille on asetettu korkealle. Voidaan kuitenkin huomata myös yhtäläisiä lähtökohtia; sekä TSL:n että KVhL:n määräaikaista työ-/virkasuhdetta koskevaa sääntelyä ohjaa työntekijän suojelun periaate, joka työelämän yleisenä oikeusperiaatteena ohjaa tulkintatilanteita koskevaa harkintaa. Mikäli siis KKO tekee työntekijän suojaa turvaavan tulkintaratkaisun, voisi se siis mahdollisesti olla rinnastettavissa myös virkasuhteisiin. Toisaalta olisi kuitenkin huomioitava sääntelyn eroavaisuudet. Kunnallisia virkasuhteita ohjaava sääntely perustuu tarkemmalle sääntelylle (yksittäisten perusteiden täyttymisen arviointi), kun taas määräaikaisia työsuhteita koskeva sääntely nojautuu harkinnanvaraisemmille kriteereille, joita erityisesti pysyvän/tilapäisen työvoiman tarpeen edellytysten arviointi edustaa. Voiko KVhL:a tulkitseva lainsoveltaja astua säädöstekstin ulkopuolelle tässä mielessä?

On mahdollista esittää väittämä siitä, että yleisluontoisempi sääntely työoikeudessa saattaa kiristää normin tulkintaa. Näin voidaan todeta ainakin siinä tilanteessa, jossa lain tulkintamateriaali ei suoraan ohjaa tarkasti lainsoveltajan harkintaa (suhteessa työntekijän tai työnantajan intresseihin). Tällöin tulkinnan ensisijaiseksi harkintakriteeriksi saatetaan nostaa työntekijän suojelun periaate. Tällä on yleensä tulkintaa supistava vaikutus. Toisaalta tarkasteltaessa KVhL:n normiformulaatiota voidaan todeta, että normin sääntelyssä nojaudutaan yksittäisiin perusteisiin, jotka säädöksessä luetteloidaan. Sääntely ohjaa tuomarin harkintaa tiukemmin, jolloin esimerkiksi lain muulle tulkintamateriaalille ei jää niin paljon sijaa. Oikeuskirjallisuudessa on esimerkiksi todettu, että ”kunta voi vapaasti palkata henkilön sijaiseksi määräajaksi”. Jos siten ajateltaisiin, että jokaista määräaikaista virkasuhdetta arvioitaisiin yksittäisen perusteen näkökulmasta, olisiko vaarana, että määräaikaisten virkasuhteiden ketjua ei enää arvioitaisikaan kokonaisuutena? Toisaalta pykälässä todetaan, että viranhaltijalla, joka on ilman perusteltua syytä toistuvasti otettu peräkkäin määräajaksi, on oikeus saada työsuhteen päättyessä korvausta. Koskeeko perusteltu syy siten itse työsuhteiden kokonaisuutta? Mikäli momentilla halutaan olevan merkityksensä, olisi omaksuttava jälkimmäinen tulkintalinja. Oikeuskirjallisuudessa on edelleen todettu, että tulkinnassa olisi lähdettävä siitä, että viranhaltijalain mukaan jokaiselle erillisille virkasuhteelle on oltava laissa säädetty määräaikaisuuden peruste ja tämän lisäksi ketjutuksen perustetta on arvioitava myös sääntelyn tavoitteen näkökulmasta eli huomio on kiinnitettävä säännösten kiertämisen estämiseen.

Tästä huolimatta on luultavaa, että työsopimuslakiin perustuva määräaikaista työsuhdetta koskeva tulkinta varsinkin määräaikaisten työsuhteiden ketjutustilanteissa on tiukempaa ainakin viimeisimmän oikeuskäytännön perusteella kuin KVhL:iin perustuva sääntely. Koska näyttäisi siltä, että TSL:n normiformulaatio ohjaa nyttemmin harkinnan yleisempiin, harkintaa lopulta supistaviin arviointikriteereihin, ei KVhL:n yksittäisiin perusteisiin nojautuva säädösratkaisu mahdollista lain tarkoitus-/tavoitepäämäärien huomioimista samassa laajuudessa. Vaikka työ- ja virkamiesoikeudella on tässä mielessä yhtenevät päämäärät sekä lukuisia yhtymäkohtia, on kuitenkin säädösteksti tuomarinideologian ensisijaisena lähteenä. Täten normiratkaisu heijastuu myös laintulkintatilanteisiin. Todennäköistä siis on, ettei KVhL suojaa työntekijää perättäisten määräaikaisten virkasuhteiden ketjutustilanteissa yhtä tehokkaasti kuin TSL. Täten esimerkiksi sijaisuuksiin perustuvia ketjutustilanteita saatetaan arvioida KVhL:n kautta väljemmin, sillä tätä tulkintaa ei myöskään määräaikaisten virkasuhteiden arvioinnin perälautana toimiva EU:n määräaikaista työtä koskea direktiivi kovinkaan korkealle ohjaa.

Anni Honka, VT, OTM

Perustuslaki poliittisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden ankkurina

Suomen poliittisen järjestelmän ja demokratian periaatteet ilmenevät perustuslain säännöksistä. Perustuslaki heijastaa ja tuottaa niitä arvoja, jotka pohjustavat valtiojärjestelmämme rakenteeseen liittyviä valintoja. Suomessa on omaksuttu länsimaisen demokratian malli, jossa (osin) liberaalin hengen mukaisesti korostuvat kansalaisten oikeudet ja vapaudet. Edustuksellisuus on keskiössä, mutta kansansuvereenisuus määrittää poliittisen järjestelmän lähtökohtia. Länsimaisen demokratian ytimeen kuuluvat siten kansalaisten poliittiset oikeudet, joiden toteutumisen ajatellaan edesauttavan legitiimiä hallintoa. Tämän tavoitteen saavuttamisessa poliittinen tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus korostuvat. Yhtä mieltä ei olla kuitenkaan poliittisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden luonteesta; demokratiateoriat piirtävät erilaisia malleja kyseisten arvojen sisällöistä. Poliittisten teorioiden kautta – käyttäen niitä viitekehyksinä – voidaan tutkia poliittisia järjestelmiä ja paljastaa niihin liittyviä arvolatauksia. Politiikan teoriat voidaan siis ankkuroida perustuslain tarkasteluun ja sen sisällöllisten valintojen tutkimiseen.

Perustuslaki ilmaisee tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden periaatteet suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä. Sen säännökset turvaavat yhtäläiset osallistumisoikeudet poliittiseen päätöksentekoon, takaavat poliittista osallistumista edellyttävät vapaudet sekä mahdollistavat poliittisten oikeuksien tosiasiallisen käytön. Toisaalta myös valtiolle asetetaan velvollisuuksia edistää kansalaisten poliittista osallistumista ja vaikutusvaltaa. Suomen poliittisessa järjestelmässä poliittinen tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus ymmärretään erityisesti siis muodollisen tasa-arvon kriteerein – kaikille on kategorisesti taattu yhtäläiset poliittiset oikeudet. Voidaan puhua myös mahdollisuuksien tasa-arvosta (”equality of opportunities”). Tämä on tietynlainen arvovalinta, jonka elementtejä politiikan teorioiden kautta on mahdollista tarkastella ja analysoida. Toisaalta suomalaisen poliittisen järjestelmän täydellisestä deontologiasta ei voida puhua, sillä poliittisten prosessien lopputulosten on läpäistävä viime kädessä perustuslain asettama kriteeristö; kollektiivisia päätöksiä arvioidaan perustuslakiin ja sen ilmentämiin arvioihin peilaten.

Poliittinen tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus määritellään politiikan teorioiden piirissä vaihtelevasti ja monimuotoisesti; monenlaiset arvot, käsitykset ja ihmiskuvat piirtyvät poliittista tasa-arvoa koskevan argumentoinnin läpi. Teorioita voidaan kuitenkin jaotella ja tyypitellä kategorioihin niiden painotusten ja arvojen perusteella. Tässä yhteydessä voidaan nojata esimerkiksi Charles Beitzin luokitteluun proseduralistisista ja konsekventialistisista teorioista. Tässä jaottelussa – ja sen ymmärtämisessä – tärkeän välineen tarjoaa myös Hobbesin teoretisoima jako kansalaisista politiikan tekijöinä ja kohteina. Tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta voidaan siis analysoida myös tästä näkökulmasta käsin. Kyse on siis siitä, kohdistuuko vaatimus poliittisesta tasa-arvosta ensisijassa kansalaisten rooliin osallistujina, äänestäjinä tai vaikuttajina, vai onko tärkeämpää arvioida poliittisten päätösten vaikutusta esimerkiksi kansalaisten olosuhteisiin. Politiikan teoriat piirtävät joka tapauksessa poliittisesta tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta omanlaisensa kuvan. Politiikan teorioiden klassikot, kuten Dahlin polyarkiateoria, Beitzin monimutkainen proseduralismi sekä Habermasin ja Rawlsin deliberatiiviset demokratiateoriat, voivat toimia välineinä suomalaisen poliittisen järjestelmän analyysissä poliittisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden osalta.

On mahdollista tarkastella Suomen perustuslakia yhdessä politiikan teorioiden kanssa ja huomata samalla rajapintoja lain ja teorian välillä. Politiikan teoriat voivat toimia kehikkona tarkastelulle; teoriat auttavat konstruoimaan perustuslain luomaa mallia poliittisesta tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta. On myös huomattava, että monet politiikan teorioiden klassikoista näkevät perustuslain tärkeimpänä instrumenttina poliittisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden luomiseen. Perustuslain takaamia ja suojelemia oikeuksia ja vapauksia pidetään kansanvallan perusedellytyksinä. Esimerkiksi Habermas näkee perustuslain ilmaisemat oikeudet tärkeimpinä edellytyksinä deliberatiivisen demokratian ja tähän liittyvän ideaalin puhetilanteen saavuttamiselle. Myös Rawlsin teorian mukaan kansalaiset valitsisivat refleksiivisen tietämättömyyden tilassa mahdollisimman laajan perusvapauksien järjestelmän. Toisaalta joidenkin koulukuntien mukaan perustuslaki estää demokraattisen prosessin toteutumisen ja ilmentää arvoja, jotka ovat vähemmistöjä, naisia tai muita ”toisia” potentiaalisesti syrjiviä tai alistavia. Tämä radikaalidemokraattinen näkemys on tosin myös saanut osakseen kritiikkiä. Suurin osa teoreetikoista kuitenkin ajattelee, että perustuslaissa taatut oikeudet ovat demokratian toteuttamisen keskeisiä ehtoja ja välineitä – oli demokratian muoto tai malli mikä tahansa.

Suomen perustuslain yhteydet poliittisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden määrittelyn poliittisen teorian näkökulmasta ovat keskeisiä ja kokonaisvaltaisia. Koko poliittisen järjestelmän lähtökohdat on löydettävissä perustuslain säännöksistä. Perustuslaista löytyvät myös valtiolle osoitetut käskyt turvata kansalaisten osallistuminen ja vaikuttaminen. Suomen valtiosäännössä on omaksuttu tietynlainen keinovalikoima poliittisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden toteuttamiseksi. Tätä – kuten myös muitakin teorioita – on mahdollista kritisoida. Suomalaisen poliittisen järjestelmän kohdalla kyseeseen tulisivat esimerkiksi yksinkertaiseen poliittiseen tasa-arvoon liittyvät ongelmat; mitä arvoa yksilöiden henkilökohtaisille eduille ja arvioille tulisi antaa kollektiivisessa päätöksenteossa? Tähän ei perustuslaki juuri ota kantaa.

Lainsäädäntö (erityisesti perustuslaki) ilmentää poliittiseen tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen liittyviä valintoja lakiteknisellä tasolla erityisesti menettelyllisiin seikkoihin keskittyen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö perustuslaki ilmentäisi myös laajemmin kollektiivisen päätöksenteon mallien arvoperustaa; lainsäädäntö ei synny tai kehity arvotyhjiössä. Suomen perustuslaissa omaksuttu malli on yksi vaihtoehto poliittisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen. Tämä vaatii lähtökohtaisesti tasa-arvon ymmärtämisen ”mahdollisuuksien tasa-arvona”. On kuitenkin todettavissa, että lopulta perustuslaki toimii keskeisenä mittapuuna kollektiivista päätöksentekoa ja sen lopputuloksia arvioitaessa. Se ulottaa siis vaikutuksensa paitsi kollektiivisen poliittisen prosessin sääntelyyn, myös prosessin lopputulosten, kollektiivisten päätösten, arviointiin.

Anni Honka, VT, OTM

Oikeusturvan aukko ajokieltoasioissa

Tämän artikkelin kirjoittamisen jälkeen ajokieltomenettely on muuttunut 1.6.2019 voimaan tulleen ajokorttilain muutoksen johdosta. Nyt ajokiellon määrää kaikissa tilanteissa poliisi. Aikaisemmassa lainsäädännössä ollut epäkohta väliaikaisen ajokiellon jatkumisesta ei ole kuitenkaan kokonaan poistunut.

1. Ajokielto pysyy vaikka epäily tai syyte olisi perusteeton

Autoilija A:n epäillään syyllistyneen törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen, jonka perusteella hänet on määrättävä väliaikaiseen ajokieltoon (Ajokorttilaki 70 § 1 mom.). Lain mukaan ajokielto jatkuu, kunnes käräjäoikeus on antanut tuomion ja poliisi tekee sen perusteella lopullisen päätöksen ajokiellosta. Väliaikainen ajokielto voidaan kuitenkin määrätä lakkaamaan, jos poliisi arvioi käräjäoikeuden määräävän ajokiellon ehdollisena, tai siihen on rikosasian käsittelyn kesto, epäillyn liikennerikoksen vakavuus, ajokiellon vaikutukset tai muut seikat huomoon ottan painavat syyt ja rikosasia on vireillä tuomioistuimessa (Ajokorttilaki 72 §).

Periaatteessa kaikki on hyvin, mutta liikennerikosten esitutkinta kestää keskimäärin 3 – 4 kuukautta, syyteharkinta ja käräjäoikeuskäsittely saman verran. Jos syyte lopulta käräjäoikeudessa hylätään, niin A on saattanut olla useita kuukausia aiheettomasti ilman ajo-oikeutta. Jos törkeän liikenneturvallisuuden vaarantamisen sijaan tuomio on perusmuotoisesta vaarantamisesta, niin valtiolta on yleensä turha hakea korvausta perusteettomaksi osoittautuneesta ajokiellosta.

Onhan A:lla tietenkin oikeusturvakeinoja: valitus ja kantelu, joiden laatimiseksi on jo syytä kääntyä asianajajan puoleen, mistä alkaa kertyä myös kustannuksia. Käräjäoikeus ei tule kysymykseen, vaikka muut pakkokeinoasiat se kyllä käsittelisi. Valitus hallinto-oikeuteenkaan ei välttämättä tuota tulosta (ks. KHO:n 2014:108).

Kanteluakin on yritetty, mutta laihoin tuloksin. Vuonna 2015 vastaavanlaisessa asiassa tehtyyn kanteluun antamassaan vastauksessa valtakunnansyyttäjä totesi lakonisesti, ettei hänellä ole aihetta puuttua tuomioistuimessa säännönmukaisessa järjestyksessä vireillä olevaan asiaan.

2. Ajokiellon päättämistä voi vaatia

Poliisi ei välttämättä ehdi seurata jokaisen väliaikaisen ajokiellon kestoa. Eduskunnan oikeusasiamies oli aiemman lainsäädännön aikana kiinnittänyt huomiota muun muassa siihen, että ajokielto voi olla voimassa jopa vuoden ilman, että kysymystä sen voimassaolosta voitiin saattaa oikeuden käsiteltäväksi (ratkaisu dnro 1265/4/11) . Esimerkiksi vangitsemisasia on käsiteltävä jopa kahden viikon välein ja takavarikkokin on voimassa vain 4 kuukautta, ellei sitä jatketa.

On sen vuoksi tärkeätä, että ajokieltoon määrätty voi itse tai asiamiehensä välityksellä olla yhteydessä poliisiin ja vaatia väliaikaisen ajokiellon päättämistä, jos siihen on ajokorttilain 72 §:n mukaiset edellytykset.

Saksassa ajokielto tulee voimaan vasta, kun se on lainvoimaisesti määrätty. Ruotsissa rikkomuksen perusteltu kiistäminen voi aiheuttaa sen, että Transportstyrelsen peruuttaa ajokieltopäätöksen ja käsittelee asian uudelleen, jos rikkomuksesta myöhemmin tuomitaan rangaistus.

Muutosvoimat lakimiesammatissa

Lakimies työskentelee jatkuvan muutoksen keskellä. Vaikka lakimieskuntaa pidetään yleensä perinteikkäänä ammattialana, joka on sisällyttänyt itseensä vahvan taipumuksen konservatiivisuuteen, on muutostendenssi todellinen. Muutos koskee sekä toimintaympäristöä että toiminnan kohdetta, alati muuttuvaa lainsäädäntöä. Voisi ajatella, että lakimiehen rooli on kehittynyt traditionaalisesta auktoritatiivisen tulkintaratkaisun antajasta kohti koulutettua harkitsijaa, jonka tarkastelupisteet ulottuvat alueille, joita karakterisoi epävarmuus, muutos ja monikerroksisuus. Muutos ei tässä tapauksessa näy vain yhdessä ammatillisessa ulottuvuudessa, vaan se läpileikkaa koko alan. Ihmisten elämänpiirin monimutkaistuessa monimutkaistuvat myös selvitettävät kysymykset, jotka vaihtuvat toisiksi, kansainvälistyvät ja edellyttävät uudenlaista lähestymistapaa. Lakikirjan lisäksi tarvitaan vähintäänkin katsaus kansainväliseen sääntelyyn sekä vahva ymmärrys nykyelämän realiteeteista. Yhteiskunnallisessa muutoksessa täytyy pysyä mukana, jotta ymmärrys esimerkiksi lainsäädännön teleologisista tavoitteista käy selväksi. Tässä muutoksessa olisi kuitenkin – ainakin korkean ammatillisen itseidentifikaation säilyttämisen tarkoituksessa – pysyttävä jollakin tavalla perinteisyydessä.

Työelämän voidaan sanoa olevan murroksessa. Taustalla vaikuttavat maailmantalouden globalisoituminen sekä uusien tiedon käsittelyyn ja viestintään liittyvien teknologioiden läpimurto. Usein murros voidaan nähdä väylänä muutokseen ja kehitykseen, mikä työelämäyhteyksissä voisi tarkoittaa kehityssuuntaa kohti teknologisesti kehittyneempää ja osaamisintensiivisempää tuotantoa. Tämä vaikuttaa samalla myös työllistämisen muotoihin sekä osaamista ja ammattitaitoa koskeviin vaatimuksiin. Puheet elinikäisestä oppimisesta sekä uusien ammattiprofiilien esiinnoususta leimaavat työelämäkeskustelua. Koulutus muotoutuu jatkossa yhä enemmän hankintaväyläksi sellaisille ominaisuuksille, jotka mahdollistavat työskentelyn eri aloilla ja eri ammateissa sekä uran uudelleensuuntaamisen joustavasti koko ihmiselämän ajan. Toisaalta samassa keskustelussa voidaan viitata myös työelämän prekarisoitumiseen, joka ilmentää nykyisen työelämän ennustamattomuutta ja epävarmuutta.

Kun työssä tarvittavan osaamisen sekä suoritettavien toimenpiteiden luonne muuttuu, vaikuttaa tämä myös ammattitaitoa koskeviin vaatimuksiin. Työ tapahtuu usein verkostomaisesti tiimeissä, mikä substanssiosaamista koskevien vaatimusten lisäksi edellyttää myös kehittynyttä sosiaalista kompetenssia sekä toimivia vuorovaikutustaitoja. Lakimieskunnassa työ voi olla joko tiimityötä tai hyvinkin suljettua yksilötyötä työnantajaorganisaation luonteesta riippuen. Pohdin seuraavassa lakimiesammatissa ilmenevää osaamista, sen muutosta sekä siihen liittyviä kehittämismahdollisuuksia.

Nykyisessä, muutoksen alla olevassa työympäristössä korostuvat lakimieskunnan kohdalla ryhmätyöskentelytaitojen, viestinnällisten valmiuksien sekä argumentoinnin osaamisen merkitys. Keskeistä lakimiehen professiossa on kuitenkin jatkuva oppiminen. Oppiminen koskee tässä tapauksessa sekä toimintatapoja että sisältöjä, ja se voi ulottua myös organisaatioiden oppimiseen. Organisaatio oppii, kun siinä olevat ihmisen oppivat ja kehittyvät. Kuten mainittu, ajateltaessa lakimiehen ammattia joko perinteisenä yksilötyöskentelynä tai tiimityönä, on oppimisen ja kehittymisen mahdollisuuksia tarkasteltava hieman erilaisesta perspektiivistä ja mekanismeista käsin. Joka tapauksessa lähtökohdaksi on otettava näkökulma, jonka mukaan lakimiehen ammattitaito on juridiikan asiantuntemusta. Tämä pitää sisällään kuitenkin useita kerroksia; selkeästi jäsennellyn ja syvällisesti ymmärretyn tiedon lisäksi juridiikan tosiasiallisilta asiantuntijoilta edellytetään myös vuorovaikutus-, neuvottelu- ja esiintymistaitoja. Voisi todeta siis, että oppiminen on työtä, ja työ jatkuvaa uuden oppimista.

Työssä oppimisella voidaan tarkoittaa laveasti ajateltuna kaikkea työpaikalla ja työyhteisössä tapahtuvaa oppimista. Voisi siis ajatella, että työssä kehittyminen ja kouluttautuminen ovat nykyajan työelämässä jatkuvasti läsnä. Työssä oppiminen ja kehittyminen tarkoittavat sitä, että työtaitoja kehitetään epämuodollisesti työnteon kautta. Lakimiehen työ voidaan lukea tietotyöksi, jossa pyritään luovaan ongelmanratkaisuun. Työssä oppiminen ja kehittyminen ovat tälläkin alalla välttämättömiä työssä ilmenevien nopeiden ja jatkuvien muutosten vuoksi. Nykyisyydessä onkin havaittavissa painotus organisaation oppimisen ja tiimityön merkityksen korostamiseen; monimutkaiset kysymykset vaativat koko organisaation tai tiimin panostuksen. Oppivan organisaation käsite voi pitää sisällään useita määritelmiä, ja saman käsitteen sisällä voidaan painottaa eri ulottuvuuksia. Senge on määritellyt oppivan organisaation ”organisaatioksi, joka jatkuvasti lisää omaa kykyään luoda omaa tulevaisuuttaan”. Tähän liittyy organisaation henkilöstön oppiminen ja kehittyminen sekä myös organisaation oppimisympäristön tarkastelu. Oppimistutkimuksen kannalta organisaatiota on mahdollista tarkastella esimerkiksi kenttänä, jossa yksilöt jakavat tietoa ja osaamista sosiaalisessa vuorovaikutuksessa työprosessien lomassa tai ympäristönä, joka mahdollistaa uudenlaisen oppimisen näyttämön; oppiminen tapahtuu osana työprosesseja ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa työyhteisön kanssa. Organisaatio voi edistää oppimista huomattavasti, paitsi luomalla parhaimmassa tapauksessa innovatiivisen oppimisympäristön, mutta myös kannustamalla ja opettamalla muuten työyhteisön jäsentä oppimaan. Tällöin voidaan ajatella puhuttavan eräänlaisista synergiaeduista, joita organisaatio voi tarjota oppimiselle, ja näin kiihdyttää motivaatiota ja oppimisprosesseja

Lakimieskuntaa koskeva muutos näkyy oppimisen tapojen ja tarpeiden lisäksi myös oikeuden sisällössä. Oikeutta on tuotettu nykyään aloille, joihin se ei vielä muutama vuosikymmen sitten ulottunut. Esimerkiksi teknologian kehittyessä lisääntyy samalla myös erilaiset uhat, joihin pyritään lainsäädännön kautta vaikuttamaan. On tietoyhteiskuntakaarta, luottamuksellisen viestin suojaa ja työturvallisuuslainsäädäntöä. Ympäristöön ja luontoarvioihin kohdistuvat vaatimukset on myös huomioitava nykyään monien päätösten taustalla. Kansainvälistymisen seurauksena on luotu ylikansallisia normijärjestelmiä, joilla Euroopan unionin oikeuden osalta on jopa etusija kansalliseen lainsäädäntöön verrattuna. Vaikka lainsäädäntö tunnetusti ulottaa otteensa vain muutoksen häntään, on sillä pyrkimys tästä huolimatta säännellä kaikkia niitä potentiaalisia tilanteita, joita yhteiskunnassa mahdollisesti voisi ilmetä. Tässä on jo muutosta kerrakseen – ainakin siinä tapauksessa, jos ajattelemme ideaaliin universumin kehitysuskoon nojaten toimintaympäristömme jatkuvasti muuttuvan. Sisältöjen muutos aiheuttaa haasteita. Lakimiehen pitää kehittää ammattitaitoaan jatkuvasti. Pohjalla täytyisi kuitenkin olla syvällinen ammattitaito, jotta uuden oppiminen ja ammatillinen kehittyminen onnistuisivat parhaalla mahdollisella tavalla. Uudet haasteet edellyttävät oppimisrakenteita, jotka yhdistävät oppijan ja ympäristön, sisällön ja asiayhteyden sekä tuovat käytännön oppijan läheisyyteen.

Juridista asiantuntemusta edellytetään nykypäivänä monella alalla. Jos asiaa tarkemmin pohtii, voi tulla lopulta johtopäätökseen, jonka mukaan harvassa ovat ne alat, joihin ei jotakin oikeudellista aspektia liity. Juristi kohtaa työssään monia haasteita ja vaatimuksia. Monipuolinen osaaja on modernin työelämän voittaja. Koska muutos on jatkuvaa, on tärkeää hallita sopivia ajattelu- ja ratkaisumalleja uusien tilanteiden käsittelyyn. Omalla kohdallani ajattelen, että tärkein oppini on syntynyt juridisen ajattelun mallien omaksumisen myötä, ja tämä on samalla suurin taito, jota olen työelämässä pystynyt hyödyntämään ja kehittämään edelleen.

Anni Honka, VT, OTM

Testamentilla on muotovaatimuksia

Testamentti on tärkeä ja suosittu jäämistösuunnittelun väline. Sen avulla on mahdollista määrätä perintöomaisuuden jakautumisesta (ks. myös aiempi blogikirjoitus Testamentin viimeisestä tahdosta). Testamenttia tehdessä on sen sisällön ohella tärkeää kiinnittää huomioita myös testamentille laissa asetettaviin muotovaatimuksiin. Laissa nimittäin edellytetään tiettyjen muotovaatimusten täyttymistä testamentin pätevyyden varmistamiseksi; kahden todistajan yhtäaikainen läsnäolo, testamentin tekijän ja todistajien allekirjoitukset sekä tietoisuus allekirjoitettavan asiakirjan luonteesta luovat testamentista oikeudellisesti pätevän, tarkoituksensa täyttävän asiakirjan.

KKO:2016:40

Korkein oikeus tarkasteli tuoreessa ratkaisussaan KKO:2016:40 tilannetta, jossa testamenttia vaadittiin julistettavaksi pätemättömäksi muotovirheen vuoksi. Testamentin tekijän perillinen vaati testamentin julistamista pätemättömäksi sillä perusteella, että testamentin todistajat eivät olleet yhtä aikaa paikalla testamenttia allekirjoitettaessa ja koska he eivät tienneet todistavansa testamenttia. Korkeimman oikeuden ratkaistavaksi pelkistyi siis kysymys siitä, oliko testamenttia tehtäessä noudatettu sen todistamista koskevia muotovaatimuksia sekä oliko testamentin moittija esittänyt sellaisia testamentin todistuslauselman luotettavuutta vähentäviä seikkoja, että näyttövelvollisuus testamentin muotomääräysten noudattamisesta oli siirtynyt testamentin saajille.

Muutamia näkökohtia testamentin pätemättömyyteen

Perintökaaressa todetaan, että testamentti on tehtävä kirjallisesti kahden todistajan ollessa yhtä aikaa läsnä, ja heidän on, sitten kun testamentin tekijä on allekirjoittanut testamentin tai tunnustanut siinä olevan allekirjoituksena, todistettava testamentti nimikirjoituksillaan. Heidän tulee tietää, että asiakirja on testamentti, mutta testamentin tekijän vallassa on, tahtooko hän ilmoittaa heille sen sisällön.

Todistajan testamenttiin merkitsemää todistusta siitä, että testamenttia tehtäessä on menetelty perintökaaren mukaisesti, on pidettävä uskottavana, jollei esiinny seikkoja, jotka vähentävät tämä olettaman luotettavuutta.

Testamentti voidaan moitteen johdosta julistaa pätemättömäksi esimerkiksi tilanteessa, jos testamenttia ei ole tehty laissa säädetyssä muodossa. Testamentti on tällaisissa tilanteissa siis moitteenvaraisesti pätemätön. Moitekanne on nostettava kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun perillinen on saanut tiedon testamentista.

Tapauskohtaista arviointia

Korkeimman oikeuden ratkaistavana olevassa asiassa oli esitetty epäselvää näyttöä siitä, olivatko todistajat olleet yhtä aikaa läsnä testamenttia allekirjoitettaessa ja tiesivätkö he todistavansa testamenttia. Lähtökohtaolettamana tällaisissa tapauksissa on, että todistuslauselma on paikkansapitävä. Näyttövelvollisuus siitä, että näin ei ole, on siirretty muotovirheeseen vetoavalle. Testamenttiin merkityt todistajat olivat oikeusasteissa esittäneet osin ristiriitaisia ja epäselviä näkemyksiä tapahtumien kulusta. Korkein oikeus totesikin, että suoranaista näyttöä siitä, että testamentin allekirjoitustilaisuutta ei tosiasiassa oltu järjestetty tai että todistajat eivät olleet tienneet tilaisuuden luonnetta, ei asiassa oltu lopulta esitetty. Olettama todistuslauselman luotettavuudesta ei tullut siten kumotuksi, eikä testamenttia todettu tästä syystä muotovirheen perusteella pätemättömäksi.

Johtopäätöksiä

Testamentin muotovaatimuksilla on olennainen merkitys testamentin pätevyyden kannalta. Niinpä testamentin huolelliseen laatimiseen on syytä kiinnittää huomiota – myös todistajien näkökulmasta. Testamentin ollessa merkittävä varallisuusoikeudellinen oikeustoimi on erinäisillä muotovaatimuksilla pyritty varmistumaan siitä, että testamenttia ei tehtäisi harkitsemattomasti, ilman asian vaatimaa vakavuutta. Lisäksi testamentille laissa asetettujen muotovaatimusten tarkka noudattaminen suojaa testaattorin testamentissaan ilmaiseman tahdon toteutumista; perintöomaisuus voidaan jakaa alkuperäisen tarkoituksen mukaisesti ja luotettavasti silloin, kun testamenttiin ei sisälly moiteperusteen mahdollisuutta.

Anni Honka, VT, OTM

Ajoneuvon luovutuksen rekisteröinti on tärkeää

Rekisteriin merkityn, mutta arvottomankin moottoriajoneuvon luovutuksen rekisteröinti on tärkeä juttu, sen laiminlyönti ajallaan voi nimittäin tulla kalliiksi. Korkein hallinto-oikeuden 3.8.2016 antamassa ratkaisussa oli kysymys siitä, oliko omistaja A luovuttanut ajoneuvon jättämällä sen B:n korjaamon pihaan, josta B oli sen kolmen vuoden kuluttua antanut romutettavaksi. Liikenteen turvallisuusvirasto Trafi oli sittemmin A:n yksin allekirjoittaman luovutuskirjan perusteella merkinnyt B:n ajoneuvon omistajaksi. B vaati merkinnän poistamista.

www.kho.fi

Laintulkintakysymys

Trafi vetosi siihen, että valtioneuvoston asetuksen (11.10.2007/893) 14 §:n mukaan ajoneuvon edellinen omistaja voi ilmoittaa ajoneuvon uuden omistajan nimen rekisteröinnin suorittajalle merkittäväksi rekisteriin, jos samalla ilmoitetaan uuden omistajan osoite ja ajoneuvon luovutuspäivä. Näin A oli menetellyt.

Korkein hallinto-oikeus katsoi, että em. asetuksen mukaisesti tehty ilmoitus ei muodosta sellaista olettamaa omistusoikeudesta, jonka vastoin tahtoaan ajoneuvon omistajaksi rekisteriin merkitty henkilö voisi kumota vain esittämällä luotettavan selvityksen merkinnän virheellisyydestä. Kun A ei ollut esittänyt luotettavaa selvitystä ajoneuvon luovutuksesta B:lle, rekisterimerkintä oli poistettava. Päätös oli äänestystulos.

Oikeuskäytännöstä

KHO:n ratkaisussa 20.6.2016/2715 oli myös kysymys ajoneuvon rekisteröinnistä. A oli ostanut ajoneuvon osamaksusopimuksella, jonka perusteella hänet oli merkitty ajoneuvoliikennerekisteriin ajoneuvon haltijaksi. Ajoneuvon omistanut rahoitusyhtiö oli jo ennen osamaksutilityksen toimittamista hakenut A:lta ajoneuvon pois 31.5.2013.

Kun A:n oikeus käyttää ajoneuvoa oli päättynyt, ei häntä voitu sen jälkeen pitää ajoneuvon haltijana, ja sitä koskeva rekisterimerkintä voitiin ajoneuvolain 95 §:n nojalla korjata. Sillä, mitä osamaksukauppalaissa ja kuluttajansuojalaissa on osamaksukauppalain mukaisesta tilitysmenettelystä säädetty, ei ollut merkitystä kysymyksessä olleessa rekisterimerkintää koskeneessa asiassa.

Korkein oikeus on myös korjannut moottoriajoneuvojen omistussuhteita. Ratkaisussa KKO:1992:48 oli kysymys avopuolisoiden käytössä, mutta vain avomiehen nimiin rekisteröidyn auton ja matkailuvaunun omistusoikeudesta. Rekisteröintiä oli pidetty vain muodollisuutena. Korkein oikeus katsoi, että avopuolisot omistivat ajoneuvot yhteisesti ja määräsi ne myytäväksi molempien lukuun.

Entä sitten?

Molemmissa KHO:n tapauksissa oli taloudellisesti kysymys siitä, kuka vastasi vuosien aikana erääntyneistä ajoneuvoveroista ja vakuutusmaksuista. KKO:n tapauksessa taas kysymys oli siitä, oliko avovaimolla oikeus saada puolet auton arvosta korvauksena siihen sijoittamastaan rahasummasta. Usein ostajan laiminlyönti tulee ilmi, kun ylinopeussakot ja pysäköintivirhemaksut tulevat myyjälle, joka joutuu esittämään selvitystä ajoneuvon luovutuksesta.

Ajoneuvon luovutuksen rekisteröinti on yleensä myyjän intressissä, joten myyjän on syytä laatia luovutuskirja ja vaatia siihen luovutuksen saajan allekirjoitus. Kaikki oikeudenkäynnit olisivat olleet tarpeettomia, jos ajoneuvojen rekisteröintiasiat olisi aikanaan oikein hoidettu.

Omistusoikeus avioliitossa – entä sen jälkeen?

Avioliitto perustuu voimassa ollessaan omaisuuden erillisyyden periaatteelle. Tällä viitataan siihen, että omaisuus, mikä puolisolla on avioliittoon mennessään, kuuluu edelleen hänelle. Niin ikään on hänen omaisuuttaan, mitä hän avioliiton aikana saa (AL 34 §). Usein puolisoiden omaisuus nähdään kuitenkin yhteisenä, koko perheen käyttökohteena. Nimiperiaate siten harvoin näyttelee suurta roolia arjen omistajuudessa. Mikäli avioliitto päättyy, on kysymyksiä omaisuudesta ja omistajuudesta pohdittava kuitenkin uudelleen.

Puolisoiden on mahdollista laatia avioehtosopimus ja rekisteröidä se Digi- ja väestötietovirastossa. Erotilanteessa puolisoiden omaisuuden välillä toimitetaan tällöin omaisuuden erottelu avioehdon mukaisesti. Jos puolisoiden avio-oikeutta ei ole kuitenkaan rajattu, nähdään avioparin omaisuus yhtenä kokonaisuutena, joka jaetaan sopimus- tai toimitusosituksessa puolisoiden kesken puoliosuuksin. Tällöin enemmän omistava suorittaa tasinkoa toiselle siten, että kummankin osuus vastaa puolta yhteisen omaisuuden määrästä. Vaikka avioero aktivoi avio-oikeuden, olisi kuitenkin jo avioliiton aikana kiinnitettävä huomioita siihen, kenelle omaisuuden halutaan lopulta kuuluvan. Varsinkin tilanteet, joissa omaisuuden omistus on merkitty toisen puolison nimiin toisen puolison osallistuessa esimerkiksi omaisuuden hankinnan rahoittamiseen, saattavat aiheuttaa tulkintatilanteita. Miten omaisuuden omistajuutta tällöin arvioidaan?

Perinteisesti puolisoiden väliset omistuskysymykset ratkaistaan yleisten varallisuusoikeudellisten sääntöjen mukaisesti. Kohteen omistajana pidetään henkilöä, joka sen on hankkinut tai saanut. Jotta asiaa tulkittaisiin toisin, olisi siitä toisen osapuolen esitettävä riittävä näyttö.

KKO 2016:37 – yhdessä hankittu ei yhteistä

Korkein oikeus antoi omistusoikeutta ja omaisuuden ositusta koskevan ratkaisun KKO:2016:37. Lähes 30 vuotta avioliitossa ollut pariskunta oli hankkinut kesämökkikiinteistön, jota koskevaan kauppakirjaan oli merkitty kiinteistön omistajaksi yksin mies. Myös lainhuuto oli kirjattu yksin miehen nimiin. Puolisot olivat kuitenkin osallistuneet yhdessä kiinteistön hankkimista koskeviin toimiin ja kaupan rahoittamiseen. Vaimo vaati toimitusosituksessa, että hänen katsottaisiin omistavan puolet kesämökkikiinteistöstä. Korkein oikeus pohti ratkaisussaan sitä, toimitetaanko ositus sillä perusteella, että mies omistaa yksin kesämökkikiinteistön vai siten, että puolisot omistavat kiinteistön puoliksi.

Kesämökin kauppahinta oli ollut 510 000 markkaa, josta mies oli suorittanut 400 000 markkaa lainalla, jonka takaajana vaimo oli ollut. Vaimo oli maksanut kauppahinnasta 110 000 markkaa, minkä lisäksi hän oli suorittanut käsirahaa noin 1000 markkaa sekä kaupantekotilaisuudessa 80 000 markkaa, jotka määrät eivät olleet sisältyneet kauppakirjan mukaiseen kauppahintaan. Varainsiirtoveron puolisot olivat maksaneet puoliksi. Vaimon mukaan tässä tapauksessa kyse ei ollut ollut tarkoituksesta lahjoittaa rahoitusosuutta miehelle. Ylipäätään rahoitusosuuksien ei ollut tarkoitus vastata omistusosuuksia. Vaimon mukaan kesämökkikiinteistö oli ollut tarkoitus hankkia puolisoiden sekä heidän lastensa yhteiseen käyttöön. Miehen mukaan yhteishankintatarkoitusta ei ollut, vaan puolisoiden nimenomaisena tarkoituksena oli ollut kiinteistön hankkiminen yksin miehen omistukseen. Asiasta oli keskusteltu ja siitä tehty tietoinen päätös.

Korkein oikeus lausui ratkaisussaan, että puolisoiden yhteisenä tarkoituksena ei voitu näyttää olleen kesämökkikiinteistön hankkiminen yhteiseksi. Asiassa esitetty osoitti, että puolisot olivat kaupantekohetkellä toimineet tietoisesti ja tarkoituksellisesti miehen yksinomistajuuden puolesta. Täten korkein oikeus totesi kiinteistön omistajaksi yksin miehen – kauppakirjan ja lainhuudon mukaisesti.

Arviointia ja tilanne e contrario

Ratkaisu on monella tapaa mielenkiintoinen. Ratkaisuharkinnassa näytetään painottavan erityisesti oikeustoimen tarkoitusta, ei niinkään taustalla olevia faktisia olosuhteita. Oikeustoimen tarkoitus ilmenee omistuskriteerin täyttymisenä, toisin sanoen omistusoikeuden katsotaan kuuluvan sille, jonka nimiin lainhuuto tässä tapauksessa on kirjattu. Saamiskonstruktion mukaisesti voitaisiin kuitenkin ajatella, että mikäli toisen puolison nimiin tulevan omaisuuden hankintaan käytetään toisen puolison varoja, on varoja antaneella vastaavan määrän suuruinen saatava omistajaksi merkityltä puolisolta (Kangas 2010). Tämä korostuu erityisesti tilanteessa, jossa avioparilla on avioehto ja/tai avio-oikeuden ulkopuolista omaisuutta. Ratkaisussa KKO:1992:48 oli sen sijaan kyse tilanteesta, jossa A ja B olivat avioliittonsa aikana hankkineet ajoneuvot yhteiseen lukuun käyttäen kummankin varoja autojen maksamiseen. Autot oli kuitenkin rekisteröity B:n nimiin. Korkein oikeus kuitenkin vahvisti, että A ja B omistivat ajoneuvot yhteisesti. Tällaista yhteisomistussuhdetta koskevaa olettamaa voisi tehostaa lisäksi mahdollinen työpanos ja osallistuminen omaisuuden hankintaan ja hoitamiseen. Tässä tapauksessa vaimon oli kerrottu osallistuneen aktiivisesti kesämökkikiinteistön etsintään sekä sen hoitoon.

Toisaalta korkein oikeus huomioi ratkaisussaan vahvasti harkintahetken tarkoituksen. Tarkoitus ratkaisi lopulta sen, että kesämökkikiinteistöä pidettiin yksin miehen omaisuutena. Omistusoikeus määräytyi siten lopulta nimiperiaatteeseen nojaten, minkä lainhuuto vahvisti. Tämä onkin selkein omistuskriteeri. Siinä mielessä ratkaisu rakentui yleisten siviilioikeudellisten sääntöjen mukaisesti. Tämän perusteella ratkaisu noudatteleekin aikaisempaa oikeuskäytäntöä (KKO 1966 II 96, KKO 1988:85, KKO 1989:37), jossa nimenomaan tarkoitukselle on annettu suurin painoarvo. Tarkoitusta yhteishankintaan ei ollut näytetty toteen, jolloin vaimon rahoitusosuudella tai muulla vaikuttamisella kesämökkikiinteistön ostoon ja käyttöön ei katsottu olevan merkitystä.

Kysymystä (yhteis)omistajuudesta on siis periaatteessa mahdollista lähestyä kahdesta näkökulmasta. Yhtäältä omistajuutta voidaan arvioida yhteisen tarkoituksen näkökulmasta; toisaalta on mahdollista huomioida myös rahoitukselliset kysymykset. Lopullinen tarkoitus vaikuttaa siihen, kummasta näkökulmasta asiaa arvioidaan. Mikäli siis yhteistarkoituksen voidaan katsoa puuttuvan, ei esimerkiksi rahoitusosuuksia tarvitse pohtia. Mikäli yhteistarkoitus löytyy huolimatta kauppakirjaan tai lainhuutoon merkitystä yksinomistajuudesta, voidaan omaisuuteen vahvistaa yhteisomistus. Joka tapauksessa ”tarkoitus” on keskiössä.

Miten riitoja voisi ehkäistä?

Aviopuolisoiden tarkoitus voidaan kirjata erityiseen vahvistuskirjaan. Omistusoikeuden vahvistuskirjassa sopijapuolet vahvistavat omistusoikeuden esimerkiksi rahoitusosuuksia vastaavaksi. Tällä on merkitystä varsinkin tilanteessa, jossa puolisoiden välillä on laadittu avioehto. Vahvistuskirjalla toinen osapuoli saa yhteisen tarkoituksen mukaisen omistusosuuden omaisuuteen eikä siitä voi syntyä enää epäselvyyttä. Vahvistuskirja tulee laatia niin, ettei sitä voi tulkita luovutukseksi, josta aiheutuisi mahdollisesti lahja-, varainsiirto- ja luovutusvoittoveroseuraamuksia. Asianajaja voi auttaa vahvistuskirjan laatimisessa eikä tarkoitusta siten tarvitse selvittää oikeusteitse tuomioistuimessa.

Anni Honka, VT, OTM

Oleskelulupa opiskelua varten

Vaihto-opiskelu on suosittua erityisesti korkeakouluopiskelijoiden keskuudessa. Uusia oppeja ja kokemuksia lähdetään keräämään kaukaisistakin luentosaleista. Toisaalta myös Suomeen tullaan opiskelemaan pitkänkin etäisyyden takaa. Suomessa opinnot aloittavan on kuitenkin hyvä olla tietoinen menettelyistä ja vaatimuksista, joita opiskelulle Suomessa asetetaan. Kun nämä viralliset edellytykset tulevat täytetyksi lainmukaisesti, voi sen jälkeen hyvillä mielin keskittyä opiskeluun.

Jos ulkomaalainen opiskelija haluaa tulla Suomeen opiskelemaan, eikä hän ole EU:n, Islannin, Liechtensteinin, Norjan tai Sveitsin kansalainen, hän tarvitsee oleskeluluvan, jos opinnot kestävät pidempään kuin 3 kuukautta. Oleskelulupahakemuksen voi laittaa vireille verkossa, mutta lisäksi hakijan on varattava aika omassa kotimaassaan sijaitsevaan Suomen suurlähetystöön tunnistautumista ja sormenjälkien ottamista varten. Vaikka opiskelijan oleskelulupaa koskeva hakemus olisi Maahanmuuttovirastossa vireillä, virasto ei ota asiaa käsiteltäväksi ennen kuin tunnistautuminen on suurlähetystössä suoritettu.

Oleskeluluvan myöntämiseksi edellytetään, että hakija on hyväksytty opiskelijaksi Suomessa olevaan oppilaitokseen. Oppilaitoksen ilmoitus hyväksymisestä tulee liittää oleskelulupahakemukseen. Tilapäinen oleskelulupa voidaan myöntää tutkintoon tai ammattiin johtaviin opintoihin taikka, jos siihen on perusteltu syy, myös muihin opintoihin.

Toisena oleskeluluvan myöntämisen edellytyksenä on, että ulkomaalaisella on luotettavan ja vakavaraisen yhtiön tai laitoksen myöntämä vakuutus, joka kattaa sairaanhoidon kustannukset. Jos opintojen arvioitu kesto on vähintään kaksi vuotta, riittävää on, että vakuutus kattaa lääkekustannukset. Oleskelulupahakemukseen tulee liittää vakuutusasiakirja, josta ilmenee ainakin vakuutetun henkilö sekä vakuutuksen kattavuus ja voimassaolo. Vakuutuksen tulee olla voimassa koko oleskelun ajan.

Oleskeluluvan myöntäminen edellyttää lisäksi, että ulkomaalaisen toimeentulo on turvattu. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että hakija tarvitsee käyttöönsä vähintään 560 euroa kuukaudessa. Tämän katsotaan riittävän asumisen ja ruoan maksamiseen sekä muihin menoihin. Vuoden oleskelua varten hakijalla tulee siis olla käytössään vähintään 6.720 euroa. Toimeentulo todistetaan esimerkiksi oleskelulupahakemukseen liitettävällä tiliotteella, joka osoittaa että hakijan tilillä on edellytetty rahamäärä. Jos hakijalle on myönnetty valtion, järjestön tai oppilaitoksen stipendi tai apuraha opintoja varten, hakemukseen tulee liittää myös apurahapäätös. Tiliotetta ei tarvita, jos apuraha kattaa toimeentulolta edellytetyn rahamäärän. Toimeentuloedellytyksestä voidaan yksittäistapauksessa poiketa, jos siihen on poikkeuksellisen painava syy tai lapsen etu sitä vaatii.

Maahanmuuttovirasto käsittelee kaikki opiskelua varten myönnettävät oleskelulupahakemukset kiireellisinä. Tästä huolimatta hakemuksen käsittely saattaa kestää useita viikkoja, varsinkin jos hakemus on, liitteidensä osalta tai muuten, puutteellinen. Mikäli Maahanmuuttoviraston oleskelulupaa koskeva päätös on kielteinen, siitä voi valittaa hallinto-oikeuteen. On syytä huomata, että vaikka Maahanmuuttovirasto käsittelee opiskelijan oleskelulupahakemuksen kiireellisenä, hallinto-oikeus ei näin tee, vaan siellä asia on samalla viivalla muiden oleskelulupia koskevien valitusasioiden kanssa. Tästä johtuen valitusasian käsittely voi kestää kuukausia. Helsingin hallinto-oikeuden keskimääräinen käsittelyaika opiskelijoiden oleskelulupapäätöstä koskeville valituksille on vuonna 2016 ollut noin 9 kuukautta. Se on pitkä aika opiskelijalle. Siksi onkin tärkeää, että hakemukset tehdään huolellisesti sekä oikeiden ja luotettavien tietojen varassa.