Oikeuden hakeminen yleisessä tuomioistuimessa ei ole halpaa puuhaa. Kuluriski on suurin niille keskituloisille kansalaisille, jotka maksavat oikeudenkäyntinsä itse ja joiden tuloilla kymmenien tuhansien eurojen kuluista selviää vain ottamalla lisää velkaa. Rikkaammilla se raha on, köyhemmät saavat ainakin osan kuluistaan oikeusapuna valtion varoista.

Usein syy korkeisiin oikeudenkäyntikustannuksiin vieritetään asianajajien niskoille. Halvalla ei yleensä saa hyvää, joten kustannukset nousevat, mitä enemmän ja paremmin asianajaja juttuunsa perehtyy. Asianajopalvelun laadun mittaaminen on kuitenkin vaikeaa. Sekalaisen ja monimutkaisen jutun selvittäminen käräjäoikeudelle esitettäväksi voi vaatia kymmeniä työtunteja, mutta käräjäoikeudelle asia näyttäytyy huomattavasti yksinkertaisempana. Oikeusapuasioissa se merkitsee usein valmistelun osalta palkkiovaatimuksen alentamista. Valtio tietenkin säästää, mutta oikeusapuasioita hoitava asianajaja tekee palkatonta työtä.

Asianajajien palkkiotko aina suuria?

Asianajajan oikeusapuasiassa laskuttamat palkkiot määrätään Valtioneuvoston asetuksella (24.4.2008/290), jonka 6 §:n perusteella tuntiveloitus on tavanomaisessa asiassa 136,40 euroa (sis. alv). Kun asianajajien yleinen veloitustaso on nykyään yli 200 euroa tunnilta, oikeusapuasiat hoidetaan suunnilleen puoleen hintaan. Merkittävä huononnus palkkioon tuli, kun esiintyminen tuomioistuimessa hinnoiteltiin samalla tuntiveloituksella kuin valmistelu, vaikka juuri istuntotyöskentely on tärkein ja vaativin osuus asianajajan työstä. Asianajajatyön aliarvostus näkyy siinäkin, että asianajalle maksetaan oikeusapuasiassa virkaehtosopimusten mukaiset matkakulujen korvaukset, mutta asetuksen 11 §:n mukaan hänellä ei ole oikeutta päivärahaan. Asetus syrjii perusteettomasti asianajajia.

Mutta helppoa ei ole asianosaisillakaan. Oikeudenkäynti on aina stressaava kokemus, epävarmuus lopputuloksesta kalvaa mieltä. Täysimääräisen korvauksen saaminen kaikista kuluista ei aina toteudu, vaikka itse asia voitettaisiinkin. Hävinneen osapuolen osa on vielä karmeampi, kun omien kulujen lisäksi on maksettava voittajapuolen kuluja. Oikeusturvavakuutukset helpottavat omien asianajokulujen osalta, mutta korvauskatto saattaa ylittyä jo käräjäoikeuskulujen osalta. Vastapuolen kuluja normaalitason oikeusturvavakuutus ei yleensä korvaa.

Vakuutusyhtiöiden kulujen perintä tylyä

Kun vakuutusyhtiö korvaa asianajokuluja, on vakuutetun siirrettävä vakuutusyhtiölle oikeus periä vastapuolen maksettavaksi määrätyt asianajokulut. Useissa tapauksissa on sitten käynyt niin, että vakuutusyhtiö lähettää vaatimuksensa suoraan perintätoimistolle tai jopa ulosottoon ilman, että vastapuolelle olisi annettu tilaisuutta vapaaehtoiseen maksamiseen. Saataviin on lisätty perintäkulujen ohella ajan kuluessa huomattaviksi nousseet viivästyskorot. Tältä osin vakuutusyhtiöiden tulisi parantaa tylyksi koettua toimintatapaansa.

Testamenttia kutsutaan jäämistöä koskevaksi kuolemanvaraiseksi oikeustoimeksi. Se on yksipuolinen ja vastikkeeton, viimeinen ilmaus toivottavasta perintöomaisuuden jakautumisesta. Tämä huomioiden testamentin merkitys ihmisen oikeudellisena asiakirjana on huomattava; se määrittää omaisuuden siirtymisen sekä siirtymisen muodon joko etuuskohtaisesti tai yleisesti, perillisasemaan verrattavasti. Voidaan siis pätevästi päätellä, ettei testamentti ole pieni tai merkityksetön oikeustoimi. Sen vuoksi testamentin tekemiseen sekä sen asianmukaiseen säilyttämiseen tulee suhtautua tarvittavalla tarkkuudella ja vaadittavalla vakavuudella. Tämä koskee myös testamentin peruuttamista. Testamentin viimeisen tahdon tulisi olla yksiselitteisesti todettavissa.

Korkeimman oikeuden tuoreessa ratkaisussa KKO:2016:32 otettiin kantaa testamentin säilyttämistä koskevaan kysymykseen. Testamentintekijä oli laatinut testamentin kolmena alkuperäiskappaleena jättäen itselleen yhden alkuperäisen ja antaen kaksi muuta testamenttia testamentinsaajalle. Testamentintekijän kuoltua jäljellä olivat kuitenkin vain testamentinsaajan kaksi alkuperäiskappaletta; testamentintekijän hallusta alkuperäistä testamenttia ei enää löytynyt. Ratkaisussa oli siten lopulta kyse sen arvioimisesta, oliko testamentin tahto edelleen pätevä, toisin sanoen ilmaisiko testamentti perinnönjättäjän viimeisen toiveen perintöomaisuuden jakautumisesta tilanteessa, jossa testamentti oli löydettävissä alkuperäisenä kappaleena ainoastaan testamentinsaajan hallusta.

Testamentin peruuttaminen?

Perintökaaren 10:5:ssä säädetään testamentin peruuttamisesta. Jos testamentin tekijä on siinä järjestyksessä kuin testamentin tekemisestä on säädetty, peruuttanut määräyksensä tai jos hän on hävittänyt testamentin tahi muutoin selvästi ilmaissut, ettei määräys enää vastaa hänen viimeistä tahtoaan, on määräys tehoton. Testamentti on siten vapaasti peruutettavissa, kunhan testamentin tehnyt henkilö on kykenevä ilmaisemaan tahtonsa testamentin peruuttamiseksi. Peruuttaminen voi tapahtua esimerkiksi laatimalla uusi testamentti, ilmaisemalla peruutustahto muuten kirjallisesti, suullisesti (kunhan tahto on ilmaistu selkeästi) tai hävittämällä testamentin. Tällaisissa toimenpiteissä on tärkeää tunnistaa niihin sisältyvä nimenomainen peruuttamistarkoitus, toisin sanoen se, vastaako peruuttaminen tekijänsä viimeistä tahtoa.

Korkein oikeus taustoitti asiaa koskevaa ratkaisuaan toteamalla vakiintuneesti katsottavan, että testamentin olemassaoloa tarkastellaan testamentintekijän näkökulmasta. Ratkaisevana seikkana on pidettävä sitä, onko testamentintekijän oma kappale tallessa. Mikäli testamenttia ei löydy testamentintekijän jäämistöstä, voidaan testamentintekijän olettaa hävittäneen tai peruuttaneen sen. Merkitystä ei siten lähtökohtaisesti ole sillä, onko testamentista olemassa useampia, mahdollisesti jäljellä olevia kappaleita. Tässä tapauksessa on kuitenkin edelleen varmistuttava testamentin tekijän viimeisestä tahdosta – onko testamentintekijän tosiaan ollut tarkoitus peruuttaa testamenttinsa? Näyttötaakka tässä asettuu testamentinsaajan harteille.

Tapauskohtainen punninta

Käsillä olevassa KKO:n ratkaisussa tarkasteltiin osapuolten välisiä suhteita. Testamentintekijä ja testamentinsaaja olivat olleet avioliitossa, mutta asuneet jo erillään ajankohtana, jolloin testamentti laadittiin. Myöhemmin samana vuonna heidät tuomittiin myös avioeroon. Testamentintekijän tarkoituksena oli kuitenkin vielä eronkin jälkeen pitää testamentti voimassa. Testamentinsaajan mukaan testamentintekijä oli tehnyt testamentin kolmena alkuperäiskappaleena juuri siitä syystä, että oli halunnut varmistaa testamentin voimassaolon. Korkeimmassa oikeudessa kuultujen todistajien mukaan testamentintekijän sekä testamentinsaajan välinen suhde oli kuitenkin muuttunut muutamia vuosia ennen testamentintekijän kuolemaa. Todistajien kertomasta oli pääteltävissä, että testamentintekijä oli tuntenut katkeruutta testamentinsaajaa kohtaan. Tämän tunteen oli myös kerrottu olevan pysyvä. Näin ollen korkein oikeus katsoi, että testamentintekijän kuollessa hänen tarkoituksenaan ei ollut testamentata omaisuuttaan testamentinsaajalle, eikä testamentti täten vastannut hänen viimeistä tahtoaan, vaikka testamentti olikin olemassa kahtena alkuperäiskappaleena testamentinsaajan hallussa. Korkein oikeus katsoi, että testamentintekijä oli peruuttanut testamenttinsa hävittämällä sen, eikä asiassa ollut tarpeen arvioida, oliko testamentintekijä muutoin ilmaissut testamentin peruuttamistahtoaan.

Korkeimman oikeuden ratkaisu osoittaa jälleen tärkeän eron oikeustoimen muodon ja tarkoituksen välillä. Vaikka testamentti oli edelleen olemassa kahtena alkuperäiskappaleena testamentinsaajan hallussa, ei tämä riittänyt osoittamaan testamentin viimeisen tahdon paikkansapitävyyttä. Vaikka testamentintekijä ei ollut antanut muuta selvää ilmoitusta testamentin tahdon muutoksesta, katsottiin olettama testamentin hävittämisestä riittäväksi toimeksi osoittamaan testamentin peruuttaminen. Testamenttiin ei voi sisällyttää ehtoa, jonka mukaan sitä ei olisi lupa muuttaa. Testamentti on tekijänsä tahdonvapauden tuote, ja tälle tahdolle annetaan suojaa myös siinäkin tapauksessa, että tahdonilmaisu ei perustu esimerkiksi uuteen testamenttiin tai nimenomaiseen, kirjalliseen testamentin peruuttamiseen. Toisaalta epäselvien tilanteiden välttämiseksi olisi suotavaa tehdä testamenttia koskevat oikeustoimet todistettavasti ja selväsanaisesti, jotta testamentti tulee tosiasiassakin täytetyksi viimeisen tahdon mukaisesti.

Anni Honka, VT, OTM

Taas kesän lähestyessä useat vuokra-asunnot vaihtavat haltijaansa. Opiskelijat etsivät ensiasuntojaan opiskelupaikkakunnilta tai muuten vaihtelunhaluiset ihmiset muuttavat isompien tilojen tai parempien sijaintien perässä. Vuokralla asuminen on hyvä asumisen vaihtoehto. Silti myös tähän asumismuotoon liittyy oikeuksia ja velvollisuuksia, jotka on hyvä olla tiedossa vuokrasopimusta allekirjoitettaessa. Vuokrasuhdetta sääntelee laki asuinhuoneiston vuokrauksesta.

Kirjallinen vuokrasopimus ja sopimusehdot

Vuokrasopimus tulee epäselvyyksien välttämiseksi laatia aina kirjallisesti. Vuokrasopimus voidaan tehdä määräajaksi tai toistaiseksi voimassa olevaksi. Usein vuokrasopimus solmitaan määräajaksi esimerkiksi ensimmäiseksi vuodeksi, jonka jälkeen vuokrasuhdetta jatketaan toistaiseksi voimassa olevan sopimuksen muodossa. Tällaisiin vuokrasopimuksiin on usein liitetty ehto siitä, että vuokrasopimuksen osapuolet joutuvat suorittamaan tietyn sopimussakon, jos vuokrasuhde päättyy ennen ensimmäisen vuoden määräajan päättymistä. Vuokrasopimusta allekirjoitettaessa onkin syytä tarkastaa sopimuksen muoto sekä pituus, koska määräaikaista vuokrasopimusta ei voi irtisanoa yksipuolisesti kuten toistaiseksi voimassa olevaa vuokrasopimusta.

Vuokrasuhdetta varten on usein suoritettava vakuus. Vakuuden määräksi asetetaan usein yhden tai kahden kuukauden vuokraa vastaava summa. Sellainen ehto, jonka mukaan sopijapuolen on annettava suurempi kuin kolmen kuukauden vuokran määrää vastaava vakuus, on mitätön. Vakuussumma on hyvä siirtää sitä varten erikseen perustettavalle vuokravakuustilille, josta se voidaan luotettavasti palauttaa takaisin vuokralaiselle vuokrasuhteen päätyttyä. Vakuuden tarkoituksena on kattaa vuokrasuhteen aikana mahdollisesti sattuvat vahingot, esimerkiksi asunnon tai kiinteistön korjauskulut, jotka aiheutuvat asunnon sopimuksenvastaisesta käytöstä.

Asunnon on oltava vuokralaisen saatavana sinä päivänä, jona vuokralaisella on oikeus saada se hallintaansa.  Vuokranantajan on lisäksi huolehdittava siitä, että asunto on sellaisessa kunnossa, kun huoneiston, iän, alueen huoneistokannan sekä muut paikalliset olosuhteet huomioiden ottaen on kohtuullista vaatia. Vuokranantaja ja vuokralainen voivat kuitenkin sopia vuokra-asunnossa suoritettavista korjaus- tai muutostöistä taikka muista hoitotoimenpiteistä. On huomattava, ettei vuokralaisella ole lähtökohtaisesti oikeutta suorittaa asunnossa remonttitöitä ilman vuokranantajan lupaa.

Vuokralainen ei ole vastuussa asunnon tavanomaisesta kulumisesta. Vuokralaisen on kuitenkin hoidettava asuntoa huolellisesti. Vuokralainen on velvollinen korvaamaan vuokranantajalle vahingon, jonka vuokralainen tahallisesti taikka laiminlyönnillään tai muulla huolimattomuudellaan aiheuttaa asunnolle.  Asunnon vahingoittumisesta tai siinä ilmenneistä puutteellisuuksista on viipymättä ilmoitettava vuokranantajalle.

Sopimusrikkomukset

Vuokranantajan ja vuokralaisen väliset ristiriitatilanteet liittyvät usein vuokranmaksun laiminlyöntiin, vuokra-asunnon kuntoon tai vahingoittumiseen taikka vuokrasopimusten ennenaikaiseen päättymiseen. Millaisia periaatteita, keinoja ja menettelytapoja seuraavissa tilanteissa olisi noudatettava?

Vuokra-asunnon vuokra määräytyy lähtökohtaisesti sopimuksen mukaan. Vuokraa maksetaan sovitun summan mukaisesti kuukausittain. Vuokrasopimuksessa voidaan sopia vuokranmaksupäivä, ja vuokran eräännyttyä on mahdollista periä viivästyskorkoa korkolain mukaisesti. Vuokranmaksun laiminlyönti tai toistuvat viivästykset vuokrasaatavien suorituksissa muodostavat lisäksi vuokrasopimuksen purkuperusteen. Tällöin vuokralaiselle on annettava kirjallinen purkamisilmoitus, jossa mainitaan purkamisperuste sekä mahdollisesti myös vuokrasuhteen päättymisen ajankohta, jos vuokrasuhde halutaan päättyväksi myöhemmin kuin välittömästi purkamisilmoituksen tiedoksiannosta. Tällaisissa purkutilanteissa on vuokranantajalla myös oikeus saada vuokralaiselta korvaus vahingosta, joka vuokranantajalle vuokrasopimuksen purkamisesta aiheutuu.

Vuokrasopimuksen purkaminen

Vuokrasopimuksen purkuperuste on käsillä myös tilanteissa, joissa huoneistoa käytetään muuhun tarkoitukseen tai muulla tavalla kuin vuokrasopimusta tehtäessä on edellytetty tai jos vuokralainen viettää tai sallii vietettävän huoneistossa häiritsevää elämää tai jos vuokralainen hoitaa huoneistoa huonosti taikka jos vuokralainen rikkoo huoneistossa, mitä terveyden tai järjestyksen säilyttämiseksi on säädetty tai määrätty. Tämä voi käytännössä tarkoittaa esimerkiksi asunnon sotkemista, vakavaa välinpitämättömyyttä asunnon huolenpidossa tai jatkuvaa metelöintiä, joka haittaa myös ulkopuolisia. Jotta vuokranantajalla olisi mahdollisuus vedota näihin purkuperusteisiin, niihin tulisi vedota kohtuullisessa ajassa siitä, kun peruste on tullut vuokranantajan tietoon. On kuitenkin huomattava, että vuokranantajan on annettava näissä tapauksissa ensin kirjallinen varoitus vuokralaiselle ennen kuin vuokrasuhde on mahdollista purkaa. Varoitusta ei kuitenkaan tarvitse antaa, jos vuokralainen on menetellyt erittäin moitittavalla tavalla.

Monesti esille nousee myös kysymys siitä, onko vuokralaisella oikeus irrottautua määräaikaisesta vuokrasuhteesta määräaikaisen vuokrasuhteen aikana. Lähtökohtana on, että määräaikainen sopimus päättyy määräajan umpeuduttua. Huoneenvuokralaissa luetellaan kuitenkin perusteita, joiden perusteella tuomioistuin voi oikeuttaa vuokralaisen irtisanomaan määräaikaisen vuokrasopimuksen. Määräaikaisestakin vuokrasuhteesta on mahdollista irrottautua, mikäli vuokralaisen tai hänen huoneistossa asuvan perheenjäsenensä sairaus tai vamma aiheuttaa asunnon tarpeen lakkaamisen tai olennaisen muuttumisen tai jos vuokralaisen on muutettava toiselle paikkakunnalle opintojensa, työnsä tai puolisonsa työn takia taikka jos muusta näihin verrattavasta syystä sopimuksen pysyminen voimassa sovitun määräajan loppuun olisi vuokralaisen kannalta ilmeisen kohtuutonta. Vuokrasopimuksen sillä osapuolella, joka ei ole sopimusta irtisanonut, on oikeus saada kohtuullinen korvaus sopimuksen ennenaikaisesta päättymisestä hänelle aiheutuneesta vahingosta. Toki on muistettava, että vuokranantaja sekä vuokralainen voivat sopia asiasta myös toisin sekä päättää määräaikaisen vuokrasuhteen yhteisymmärryksessä ennen vuokrakauden päättymistä. Kuten aiemmin jo mainittiin, saatetaan vuokrasopimukseen ottaa esimerkiksi ehto, jonka mukaan vuokralaisen on maksettava tietynsuuruinen sopimussakko vuokrasuhteen päättyessä ennen määräajan umpeutumista. Neuvottelu ja sopiminen ovat yleensä kannatettavimpia reittejä asioiden hoitamiseen.

Maksamalla vuokransa säännöllisesti ja ajallaan sekä pitämällä huolta vuokra-asunnostaan pääsee jo pitkälle. Yllätyksiä saattaa kuitenkin aina tulla vastaan. Ongelmat liittyvät usein epäselviin tai suullisiin vuokrasopimuksiin tai siihen, etteivät vuokralainen ja vuokranantaja ole selvillä oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan. Riitatilanteessa on syytä ottaa yhteyttä asianajajaan, joka antaa asiakkaalleen tarvittavat ohjeet asian sovinnolliseksi ratkaisemiseksi. Se on vuokrasuhteen molempien osapuolten etu.

Anni Honka, VT, OTM

Luonnos hallituksen esityksestä työsopimuslain muuttamisesta lähetettiin lausuntokierrokselle tämän vuoden alussa. Tähän esitykseen sisältyi ehdotus nk. työllistämissopimuksesta, jonka perusteella määräaikaisen työsuhteen edellytyksiä väljennettäisiin. Tarkoituksena näyttäisi olevan, että määräaikainen työsopimus voitaisiin tehdä jatkossa vuoden aikana enintään kolmesti ilman perusteltua syytä, jos työntekijä ei olisi edeltäneen kahden vuoden aikana ollut työsuhteessa kyseiseen työnantajaan. (ks. luonnos hallituksen esityksestä työsopimuslain muuttamisesta 15.1.2016). Toteutuessaan tämä olisi merkittävä väljennys määräaikaista työsuhdetta koskevaan sääntelyyn. Kyseessä olisi mahdollista ajatella olevan nk. osittainen työmarkkinareformi.

Työllistämissopimusta perustellaan luonnollisesti työllisyyspäämäärillä sekä edelliseen liitoksissa olevalla tavoitteella lisätä yritysten joustomahdollisuuksia työvoiman palkkauksessa. Tässä mielessä argumentointi on hyvin tavoiterationaalista. Työoikeudessa tavoite-keino -ajattelu ei voi olla kuitenkaan täysin rajoittamatonta, vaan huomioon on otettava myös työsopimuslakia ympäröivä sääntelykehikko.

Tässä tapauksessa on syytä selvittää, miltä työllistämissopimus näyttää perustuslain sekä EU:n määräaikaista työsuhdetta koskevan direktiivin näkökulmasta. Kummallakin voidaan katsoa olevan vaikutuksensa määräaikaista työtä koskevaan sääntelyyn. Perustuslaki toimii ankkurina oikeusjärjestelmällemme – myös työoikeudelle – ja unionin puitesopimukseen perustuva direktiivi asettaa minimistandardit määräaikaista työsuhdetta koskevalle sääntelylle. Tarkoituksena on estää perusteettomien määräaikaisten työsuhteiden ketjuttamistilanteissa tapahtuvia väärinkäytöksiä.

Perustuslain 18 §:ssä asetetaan julkiselle vallalle velvollisuus huolehtia työvoiman suojelusta. Tämä on ollut työlainsäädännön perinteinen tavoite. Toisaalta perustuslaissa asetetaan julkiselle vallalle myös velvollisuus edistää työllisyyttä sekä pyrkiä turvaamaan jokaiselle oikeus työhön. Erityisesti jälkimmäiset positiiviset edistämisvelvollisuudet ovat saaneet viime aikoina painoarvoa työpolitiikkaa koskevissa keskusteluissa. Usein työllisyyden edistämisen on katsottu olevan yhteydessä työelämän sääntelyä koskevaan väljentämiseen. Sääntelyä on saatettu työllisyyden nimissä esimerkiksi purkaa tai vastaavasti on luotu joustavia ja väljiä normeja kasuistisen sääntelyn sijaan. Toisaalta tämän voi katsoa liittyvän myös pyrkimykseen vastata työelämässä tapahtuviin jatkuviin muutoksiin. Perustuslaillista tukea on siten saatavissa pyrkimykseen edistää työllisyyttä, ja kyseinen työllistämissopimus on tarkoitettu nimenomaisesti keinoksi tämän päämäärän saavuttamiseen.

Euroopan unionin direktiivissä (1999/70/EY) on asetettu minimistandardit määräaikaista työsuhdetta koskevalle sääntelylle. Direktiivissä todetaan, että määräaikaiset työsuhteet muodostavat toissijaisen työsuhdetyypin. Samassa yhteydessä kuitenkin ilmaistaan, että määräaikaiset työsuhteet vastaavat tietyissä olosuhteissa sekä työnantajien että työntekijöiden tarpeita. On kuitenkin huomattava, että puitesopimuksen yleisissä huomioissa on lausuttu määräaikaisten työsuhteiden käytön perustumisen perusteltuihin syihin olevan tapa estää väärinkäytöksiä.

Mikäli työllistämissopimus astuu voimaan ehdotetussa muodossaan, on pohdittava, miten sen sisältö täyttää direktiivin asettamat minimistandardit. Direktiivin tarkoituksen saavuttamiseksi jäsenvaltiot ovat voineet valita perättäisten määräaikaisten työsuhteiden maksimikestoa tai enimmäismäärää koskevat edellytykset taikka perustaa määräaikaisten työsuhteiden perättäisen solmimisen perusteltujen syiden vaatimukseen. Euroopan unionin tuomioistuin (EUT) on ratkaisukäytännössään todennut, että nämä keinot ovat vaihtoehtoisia ja että jäsenvaltion katsotaan täyttävän direktiivin tarkoituksen omaksuessaan näistä kolmesta toimenpidevaihtoehdosta yhden (tai useamman).

Voisi kuitenkin ajatella, että mikäli määräaikaisten työsuhteiden ketjuttamisen edellytykset perustuvat työsuhteiden enimmäiskestoon tai -määrään, ei perusteltujen syiden edellytystä ole tarve täyttää, vaikka sen todetaankin puitesopimuksen yleisissä huomioissa olevan yleinen keino väärinkäytösten estämiseen. Tässä palataan säädöksen muodon ja tarkoituksen välistä suhdetta koskevaan keskusteluun. Tällainen näkökulma on mahdollisesti luettavissa myös työllistämissopimusta koskevan ehdotuksen takaa – puitesopimuksen tarjoamista vaihtoehdoista on omaksuttu sekä perättäisten määräaikaisten työsuhteiden maksimikestoa että maksimilukumäärää koskevat edellytykset, jolloin direktiivin tarkoitus katsotaan täytetyksi.

Toisaalta direktiivissä ilmaistaan, ettei puitesopimuksen täytäntöönpano ole pätevä peruste työntekijöiden suojan yleisen tason heikentämiseksi sopimuksen soveltamisalalla. EUT on lisäksi täsmentänyt edellistä muun muassa toteamalla, ettei arvion kohteena ole ainoastaan direktiivin alkuperäinen täytäntöönpano, vaan kaikki sellaiset toimenpiteet, joilla direktiivin tavoitteita pyritään saavuttamaan. Selvää on, että tässä tapauksessa on kyse määräaikaisten työsuhteiden edellytysten väljentämisestä. Toisaalta tällaista ei pidetä suojan tason heikentämisenä, mikäli säädösten täytäntöönpano ei liity tavoitteeseen laittaa direktiivi täytäntöön. Jos säädösmuutoksen päämääränä on esimerkiksi työllisyyden edistäminen, ei tämän välttämättä katsottaisi lukeutuvan direktiivin täytäntöönpanoon. Edelleen EUT on todennut, ettei työntekijöiden suojan yleisen tason heikentämistä ei ole myöskään se, että muutokset koskevat tiettyä henkilöryhmää tai ne kompensoidaan toimenpiteillä, joilla ehkäistään perättäisiin määräaikaisiin työsuhteisiin liittyviä väärinkäytöksiä.

Kun ajatellaan ehdotusta työllistämissopimukseksi, on mahdollista todeta, että kyseessä on työllisyyden edistämisen tarkoituksessa luonnosteltu säädösmuutos, joka kohdentuu rajoitettuun henkilöjoukkoon. Tässä mielessä voisi ajatella, että työllistämissopimus ei riko puitesopimuksen tarkoitusta. Toisaalta on kuitenkin huomattava, että puitesopimusta on kritisoitu sen väljyydestä sekä sen tarjoaman suojan niukkuudesta. Direktiivi ei siten todennäköisesti estä osittaisen työmarkkinareformin toteuttamista.

Mikäli säädösmuutoksella saadaan aikaan positiivisia työllisyysvaikutuksia, on työsopimuslain määräaikaista työsuhdetta koskevaa sääntelyä käytetty onnistuneesti työllisyys- ja talouspolitiikan välineenä. On kuitenkin todettava, että määräaikaisten työsuhteiden on katsottu yleisesti olevan liitoksissa esimerkiksi työmarkkinoiden eriytymiseen, prekarisaatiokehitykseen sekä työntekijöiden mahdollisiin toimeentulo-ongelmiin henkilökohtaisen talouden ennakointivaikeuksien vuoksi. Määräaikaiset työsuhteet ovat lisäksi keskeisin uuden työttömyyden (”siirtymätyöttömyyden”) lähde. Toisaalta samalla on myös mahdollista nähdä, että työmarkkinareformeilla on saavutettu muissa valtioissa myös onnistumisia. Toivottavasti onnistumisesta on kyse myös tässä tapauksessa.

Anni Honka, VT, OTM