Blogi – Sivu 2 – Asianajotoimisto ACTAS Oy

Liikennevakuutuskorvaus Venäjältä, mahdottomuusko?

Venäläinen linja-auto kolhi suomalaista autoa venäläisen matkailukohteen pysäköintialueella kesällä 2015. Kuljettajan ensimmäinen kysymys oli, paljonko hänen pitää maksaa, ettei kutsuta miliisiä paikalle. Hinnasta ei päästy yksimielisyyteen, joten paikalle saatiin suomalaisten käyttämän majatalon emännän avustuksella miliisi, joka valokuvasi ja mittasi tapahtumapaikan todeten bussin kuljettajan syylliseksi tapahtuneeseen. Suomalainen osapuoli ajatteli, että hyvä, liikennevakuutuskorvaus varmaankin tulee bussin liikennevakuutuksesta. Mutta asia ei ollut ihan niin yksinkertainen.

Suomeen palattuaan Suomalainen teki vahinkoilmoituksen omaan vakuutusyhtiöönsä uskoen, että vakuutusyhtiö perisi korvaukset Venäjältä. Vakuutusyhtiö ilmoitti kyllä korvaavansa kaskosta kaikki vahingot, mutta he eivät lähde tappelemaan venäläisen vakuutusyhtiön kanssa, vaan se jää Suomalaisen itse hoidettavaksi.

Niinpä Suomalainen kääntyi Autoliiton puoleen pyytäen neuvoja korvausvaatimuksen esittämiseen. Ensi ohjeena hän sai linkin Liikennevakuutuskeskuksen sivustolle, jossa on mm. seuraavanlaiset ohjeet korvauksen saamiseksi venäläiseltä vakuutusyhtiöltä:

Hoida asia heti paikan päällä, vaikka matkasuunnitelmasi muuttuisivatkin. Yhteydenoton on Venäjän liikennevakuutusehtojen mukaan tapahduttava viidentoista arkipäivän kuluessa vahinkotapahtumasta, mutta käytännössä monet yhtiöt edellyttävät ilmoitusta viiden arkipäivän kuluessa.
Venäläiset vakuutusyhtiöt vaativat usein myös syyttömän osapuolen henkilökohtaista käyntiä yhtiön konttorissa vahinkoilmoituksen tekemistä varten. Ota mukaan poliisilta saamasi vahinkoasiakirja ja liitä se vahinkoilmoitukseen.
Älä tee minkäänlaisia sopimuksia vahingonkorvauksesta syyllisen osapuolen kanssa. Tämä voi johtaa vakuutuskorvauksen epäämiseen.

No, Suomalainen oli palannut Suomeen, eikä halunnut heti palata takaisin Venäjälle vahinkoilmoitusta tekemään, joten hän postitti vakuutusyhtiölle venäjäksi käännetyn korvausvaatimuksen. Kun mitään ei kuulunut, hän otti uudelleen yhteyttä Autoliittoon ja sen yhteistyöasianajajaan, jonka avustuksella sovittiin, että Autoliitto osallistuu korvaushakemuksen kustannuksiin saadakseen kokemusta liikennevakuutuskorvausten perinnästä Venäjällä.

Uusi venäjänkielinen hieman yli 2.000 euron suuruinen korvausvaatimus lähetettiin Venäjälle syksyllä 2015 venäläissyntyisen Suomessa asuvan juristin välityksellä. Suomalainen oli myös ottanut useita valokuvia törmäyspaikalta eri suunnista, joten nekin lähetettiin Venäjälle. Korvausvaatimuksen liiteluettelo oli mahtava:

1. Jäljennös passista;

2. Jäljennös rekisteriotteesta;

3. Jäljennös Venäjän poliisin Liikenneonnettomuus pöytäkirjasta;

4. Jäljennös Venäjän valtion dokumentista, että heillä ei ole vaatimuksia bussikuljettajaa kohtaan;

5. Jäljennös asiakirjasta, jossa vahvistetaan materiaalisen vahingon suuruus;

6. Vakuutuskorvausmaksun siirtoon liittyvät tiedot.

Tästä alkoi lähes loputtomalta tuntunut lisäselvityspyyntöjen sarja, joka päättyi syksyllä 2016 siihen, että korvausasian hoito siirtyi toisen venäläisen vakuutusyhtiön hoidettavaksi. Nyt piti uudelleen lähettää samat venäjäksi käännetyt asiakirjat tälle uudelle yhtiölle, onneksi niistä oli valmiit kopiot olemassa. Tämäkään ei riittänyt, vaan nyt vaadittiin autoa Venäjälle tarkastettavaksi.

Tarkastus saatiin sovittua niin, että eräs venäläinen asiantuntija antoi valokuvien ja suomalaisen korjauskustannuslaskelman perusteella lausunnon vakuutusyhtiölle. Seuraavaksi saatiin ilmoitus, että korvaus maksetaan vain venäläiselle pankkitilille. Tästä käydyn neuvottelun tuloksena liikennevakuutuskorvaus lopulta luvattiin maksaa Suomalaisen omalle suomalaiselle pankkitilille, jonne se mitään ennalta ilmoittamatta syyskesällä 2017 ilmestyi.

Venäjältä tulleen korvauksen määrä oli alle neljäsosa vaaditusta korjauskustannuksesta, sillä korvaukset määrätään yleisesti tapahtumamaan hintatason mukaisesti. Ilman Autoliiton tukea korvaushakemuksesta aiheutuneet kustannukset olisivat nousseet moninkertaisiksi saatuun korvaukseen verrattuna.

Risto Tuori

Syrjintä työhönotossa

Työsopimuslain mukaan työnantajan on kohdeltava työntekijöitä tasapuolisesti, jollei siitä poikkeaminen ole työntekijöiden tehtävät ja asema huomioon ottaen perusteltua (TSL 2.2 §). Syrjintäkielto ulottaa vaikutuksensa työsuhteen kaikkiin vaiheisiin, toisin sanoen työhönottoon, työsuhteeseen sekä työsuhteen päättämiseen. Tarkemmin yhdenvertaisuudesta ja syrjinnän kiellosta säädetään yhdenvertaisuuslaissa. Työelämän yhdenvertaisuutta koskevan sääntelyn taustalla vaikuttaa edelleen perustuslain yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa koskeva säännös.

Yhdenvertaisuuslaissa todetaan, että ketään ei saa syrjiä iän, alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, poliittisen toiminnan, ammattiyhdistystoiminnan, perhesuhteiden, terveydentilan, vammaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Syrjintä on kielletty riippumatta siitä, perustuuko se henkilöä itseään vai jotakuta toista koskevaan tosiseikkaan tai oletukseen (YhdenvertaisuusL 3.8 §). Koska artikkelin on tarkoitus käsitellä syrjintää työhönotossa, suuntaan seuraavassa tarkastelun syrjintäperusteiden aktivoitumistilanteisiin rekrytointiprosesseissa.

Rekrytointiprosesseissa syrjintäkielto on huomioitava useammassa vaiheessa. Työpaikkailmoitus on muotoiltava yhdenvertaisuuden periaatteet huomioivaksi. Lähtökohtaisesti työpaikkailmoituksessa ei voida edellyttää työnhakijoilta tiettyä ikää, sukupuolta tai pituutta. Toisaalta Euroopan unionin tuomioistuin on tuomiossaan Wolf C-229/08 todennut, että työsyrjintädirektiivin vastaista ei ollut vaatia kansallisessa lainsäädännössä 30 vuoden enimmäisikää paloteknisen yksikön hakijoilta. Rekrytoinneissa voidaan siis joissakin tapauksissa vaatia työnhakijoilta tiettyjä fyysisiä ominaisuuksia, mikäli työ vaatii erityisen hyvää fyysistä kuntoa. Samoin tiettyä kansalaisuutta tai alkuperää on mahdollista edellyttää hallituksen esityksen (HE 19/2014 vp) mukaan silloin, jos esimerkiksi etnisen yhteisön edunvalvontatehtäviin valitaan tähän etniseen ryhmään kuuluva henkilö. Joihinkin virkoihin voidaan lain nojalla valita vain Suomen kansalainen (esim. oikeuskanslerin ja tuomarin virka). Joka tapauksessa uuden työntekijän valinta on suoritettava syrjimättömästi, todellisten ansioiden sekä työssä vaadittavien ominaisuuksien ja osaamisen perusteella.

Syrjinnän seuraamuksista säädetään muun muassa yhdenvertaisuuslaissa (hyvitys), työsopimuslaissa (vahingonkorvausvelvollisuus työsuhteessa sekä korvaus työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä) sekä rikoslaissa (työsyrjintä, kiskonnantapainen työsyrjintä). Myös vahingonkorvauslain 5 luvun mukainen kärsimyskorvaus voi tulla sovellettavaksi. Keskityn seuraavassa lähinnä yhdenvertaisuuslain mukaiseen hyvitykseen.

Yhdenvertaisuuslain 23 §:ssä säädetään, että syrjinnän tai vastatoimien kiellon kohteeksi joutuneella on oikeus saada hyvitystä siltä työnantajalta, joka on yhdenvertaisuuslain vastaisesti syrjinyt häntä tai kohdistanut häneen vastatoimia. Hyvityksen tulee olla oikeudenmukaisessa suhteessa teon vakavuuteen. Teon vakavuutta arvioidaan ottamalla huomioon rikkomuksen laatu, laajuus ja kesto (24 §). Hyvitystä ja syrjivien ehtojen mitättömäksi julistamista on vaadittava kahden vuoden kuluessa syrjivästä tai vastatoimien kiellon vastaisesta menettelystä. Työhönottotilanteissa vaatimus on kuitenkin esitettävä vuoden kuluessa siitä, kun syrjäytetty työnhakija on saanut tiedon valintapäätöksestä. Oikeus hyvitykseen ei kuitenkaan rekrytointiprosessissa synny pelkästään syrjivän rekrytointi-ilmoituksen perusteella, vaan hyvitystä vaativan työnhakijan on tosiasiallisesti haettava työpaikkaa ja tultava tässä haussa syrjivällä perusteella syrjäytetyksi. Yhdenvertaisuuslain hyvitystä koskevan säännöksen mukaan korvausta on mahdollista saada myös vahingonkorvauslain tai muun lain mukaisesti (mm. työsopimuslaki, tasa-arvolaki) Korvausten lisäksi voi seurata myös rikoslain mukaisia rangaistuksia.

Kuten mainittu, työhönottotilanteissa hyvitystä on vaadittava vuoden kuluessa siitä, kun syrjäytetty työnhakija on saanut tiedon valintapäätöksestä (vrt. muissa tapauksissa kahden vuoden kuluessa). Hallituksen esityksessä (HE 19/2014) ilmaistaan työhönottotilanteella tarkoitettavan tapahtumasarjaa, jossa avoinna oleva tehtävä laitetaan julkisesti haettavaksi. Kanneaika alkaa kulua siitä, kun työnhakija saa tiedon syrjivästä valinnasta. Pelkästään siis rekrytointipäätöksestä kanneaika ei ala kulua. Työnantajan on siten lähtökohtaisesti varmistuttava siitä, että työtä hakeneet ovat saaneet tiedon rekrytointiprosessin lopputuloksesta. Työnantajan kannattaa säilyttää hakuasiakirjoja ainakin siihen asti, kunnes työnhakijan kanneaika umpeutuu.

Kantajan on syrjintäkanteessaan esitettävä konkreettisia, todennäköisiä ja objektiivisia tosiseikkoja, jotka luovat olettaman syrjintäkiellon tai vastatoimien kiellon rikkomisesta (syrjintäolettama). Syrjintäolettaman synnyttyä vastapuolen on esitettävä näyttöä siitä, että syrjinnäksi väitetty kohtelu on perustunut oikeuttamisperusteeseen, joka yhdenvertaisuuslaissa mainitaan. Yhdenvertaisuuslaissa (12 §) todetaan, että oikeuttamisperusteina on pidettävä työssä ja työhön otettaessa seikkoja, jotka perustuvat työtehtävien laatuun ja niiden suorittamista koskeviin todellisiin ja ratkaiseviin vaatimuksiin ja kohtelu on oikeasuhtaista oikeutettuun tavoitteeseen pääsemiseksi. Lisäksi laissa mainitaan, että ikään tai asuinpaikkaan perustuva erilainen kohtelu on oikeutettua, jos kohtelulla on objektiivisesti ja asianmukaisesti perusteltu työllisyyspoliittinen tai työmarkkinoita koskeva tavoite taikka jos erilainen kohtelu johtuu eläke- tai työkyvyttömyysetuuksien saamisedellytykseksi vahvistetuista ikärajoista.

Yhdenvertaisuuslaissa mainitaan keinoja yhdenvertaisuuden edistämiseen. Lain 7 §:ssä säädetään työnantajan velvollisuudesta edistää yhdenvertaisuutta. Pykälän mukaisesti työnantajan on arvioitava yhdenvertaisuuden toteutumista työpaikoilla sekä kehitettävä työoloja ja toimintatapoja syrjimättömiksi. Tämä koskee myös toimintatapoja, joita noudatetaan uutta henkilöstöä valittaessa. Jos työnantajalla on palveluksessaan vähintään 30 henkilöä, on laadittava ns. yhdenvertaisuussuunnitelma, jossa ilmaistaan mahdolliset toimenpiteet yhdenvertaisuuden edistämiseksi.

Yhdenvertaisuutta koskeviin kysymyksiin on siis kiinnitettävä työpaikoilla huomiota. Tämä koskee myös työhönottovaihetta. Syrjimättömät toimintatavat ovat sekä työnantajan että työntekijän parhaaksi.

Anni Honka, VT, OTM

Muutoksia työlainsäädäntöön

Vuoden 2017 alussa astui voimaan monia työlainsäädäntöä koskevia muutoksia. Muutokset liittyvät keskeisesti hallituksen tavoitteeseen edistää työllisyyttä sekä päämäärään vauhdittaa taloutta. Työlainsäädäntö näyttäytyy tärkeänä instrumenttina näiden tavoitteiden ja päämäärien saavuttamisessa. Toisaalta uudistukset voi nähdä myös yhtenä (pienenä) askeleena kohti työmarkkinoiden joustavoitumista, mikä usein yleisessä keskustelussa nähdään työmarkkinoiden tärkeänä ja tavoiteltuna ominaisuutena. Hallituksen esityksessä eduskunnalle laeiksi työsopimuslain, merityösopimuslain sekä julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta annetun lain muuttamisesta todetaan, että esityksen tavoitteena on parantaa pitkäaikaistyöttömien työllistymismahdollisuuksia, madaltaa työnantajan työllistämiskynnystä ja lisätä työnantajien kasvuhalukkuutta. Samalla ”toimenpiteillä pyritään vähentämään uuden työntekijän palkkaamiseen liittyviä oikeudellisia ja taloudellisia riskejä, millä uskotaan olevan työllisyyttä parantavia vaikutuksia työllistämiskynnyksen madaltumisen kautta”.

Olen jo aiemmin viime vuonna blogikirjoituksessani Työllistämissopimuksella joustoa määräaikaisten työntekijöiden työllistämiseen? pohtinut ns. työllistämissopimusta, joka mahdollistaa määräaikaisen työsuhteen solmimisen ilman perusteltua syytä.

Luonnosvaiheessa näytti siltä, että määräaikainen työsopimus voitaisiin tehdä jatkossa vuoden aikana enintään kolmesti ilman perusteltua syytä, jos työntekijä ei olisi edeltäneen kahden vuoden aikana ollut työsuhteessa kyseiseen työnantajaan. Voimaan astuessaan työllistämissopimuksen sisältö on hieman muuttunut. Aiempi blogikirjoitukseni käsitteli työllistämissopimusta ko. luonnoksen pohjalta.

Lopullisessa mallissaan työllistämissopimuksella tarkoitetaan säännöstä, joka oikeuttaa työnantajan solmimaan enintään yhden vuoden aikana korkeintaan kolme määräaikaista työsopimusta ilman perusteltua syytä pitkäaikaistyöttömän kanssa. Työnantaja voi siten solmia pitkäaikaistyöttömän kanssa työsopimuksen enintään yhden vuoden ajaksi tai solmia korkeintaan kolme määräaikaista työsuhdetta, kunhan niiden yhteenlaskettu kesto ei ole yli vuoden verran. Sopimusten solmimisen välissä voi olla enintään vuosi. Pitkäaikaistyöttömänä pidetään määritelmän mukaan vähintään vuoden (12 kk) verran työttömänä ollutta työtöntä työnhakijaa (enintään kahden viikon pituinen työsuhde ei katkaise työttömyyden yhdenjaksoisuutta). Ilmoitus ”statuksen” täyttymisestä saadaan TE-toimistolta, joka etsii ja esittelee työnantajalle työnhakijoita, jotka ovat sopivia avoimeen työpaikkaan. Pitkäaikaistyötön voi kuitenkin myös itse hakea työpaikkaa suoraan työnantajalta. Solmittaessa määräaikainen työsopimus pitkäaikaistyöttömän kanssa on määräaikaisuuden perusteeksi mainittava työllistämissopimus.

Vuoden vaihteessa astui voimaan myös uusi TSL 1:4 §, jonka mukaisesti jatkossa työnantaja ja työntekijä voivat sopia työnteon aloittamisesta alkavasta, enintään kuuden kuukauden pituisesti koeajasta. Aiemmin koeaika oli yleisesti neljä kuukautta. Tarkemmin koeajan funktioista olen kirjoittanut artikkelissani Koeajan tarkoitus ja päämäärä. Hallituksen esityksessä todetaan, että työelämässä painopiste on siirtynyt mekaanisesta työstä asiantuntijatyön suuntaan, jolloin työntekijän soveltuvuuden arviointi vaatii pidemmän ajan. Koeajan pidentäminen nähdään lisäksi keinona madaltaa työllistämiskynnystä. Koeaikaa koskevaan sääntelyyn on myös sisällytetty työnantajalle osoitettu mahdollisuus pidentää koeaikaa kuukaudella kutakin työkyvyttömyys- tai perhevapaajaksoihin sisältyvää 30 kalenteripäivää kohden. Koeaikaa koskevan uuden sääntelyn osalta on kuitenkin huomattava, että työehtosopimuksissa voi olla myös koeaikamääräyksiä, jotka saattavat poiketa laissa ilmaistusta (varsinkin, jos työehtosopimusmääräykset on laadittu ennen lain muutosta).

Työsopimuslakia muutettiin myös tuta-perustella irtisanotun työntekijän takaisinottoajan osalta. Jos työnantaja on irtisanonut työntekijöitä taloudellisin tai tuotannollisin perustein ja samaa tai samankaltaista työtä ilmaantuu työsuhteen päättymisen jälkeen, on sitä tarjottava ensisijaisesi irtisanotulle, edelleen työnhakijana olevalla työntekijälle ennen muita. Takaisinottoaika oli aikaisemmin yhdeksän kuukauden mittainen, nykyisin vain neljä kuukautta tai, mikäli työntekijän työsuhde on kestänyt keskeytyksettä vähintään 12 vuotta, kuusi kuukautta. Muutos aktivoi kuitenkin uuden kysymyksen: miten huomioida työsopimuslakiin sisältyvä säännös tuotannollisesta ja taloudellisesta syystä toimitettavasta irtisanomisesta ja sitä koskevasta edellytyksestä, jonka mukaan perustetta irtisanomiseen ei ainakaan ole silloin, kun työnantaja on joko ennen irtisanomista tai sen jälkeen ottanut uuden työntekijän samankaltaisiin tehtäviin, vaikka hänen toimintaedellytyksensä eivät ole vastaavana aikana muuttuneet? Toisin sanoen: mikäli työnantaja palkkaa tuta-perusteella irtisanotun työntekijän tilalle vaikkapa viiden kuukauden kuluttua uuden työntekijän, voiko vanha työntekijä riitauttaa irtisanomisensa perusteettomana? Voidaanko siis ajatella, että viisi kuukautta on jo sellainen aika, jossa toimintaedellytysten voidaan katsoa muuttuneen? Laissa on kuitenkin mainittu, että perustetta irtisanomiseen ei ole, kun ” työnantaja on joko ennen irtisanomista tai sen jälkeen ottanut uuden työntekijän…”. Miten pitkää aikaa ”jälkeen” tarkoittaa? Asia jää nähtäväksi ja linjattavaksi.

Edellä mainittujen uudistusten lisäksi muutoksia on tullut myös työntekijän uudelleentyöllistymistä edistävään muutosturvaan, ja uudeksi työllistymisen edistäjäksi on kehitetty ns. rekrytointikokeilu, jossa työnhakija tekee yhden kuukauden mittaisen rekrytointikokeilusopimuksen TE-toimiston ja potentiaalisen työnantajan kanssa työskennelläkseen kokeilumielessä yrityksellä tai muulla taholla ei-työsuhteisessa työssä. Tälläkin muutoksella pyritään madaltamaan työllistämisen esteitä.

Kuten huomata saattaa, pyritään työlainsäädännöllä vaikuttamaan yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen kehitykseen. Työllisyyden edistäminen on tässä avainasemassa. Toivottavasti sääntely onnistuu tavoitteessaan ja yhä useampi löytää työpaikkansa.

Anni Honka, VT, OTM

Asianajajan salassapitovelvollisuudesta

Oikeudenkäymiskaaren (OK 4/1734) 15 luvun 17 §:ssä säädetään, ettei oikeudenkäyntiasiamies tai -avustaja taikka tulkki saa luvattomasti todistaa siitä, mitä hän on saanut tietää

hoitaessaan oikeudenkäyntiin liittyvää tehtävää;
antaessaan oikeudellista neuvontaa päämiehen oikeudellisesta asemasta esitutkinnassa tai muussa oikeudenkäyntiä edeltävässä käsittelyvaiheessa;
antaessaan oikeudellista neuvontaa oikeudenkäynnin käynnistämiseksi tai sen välttämiseksi.

Tuomioistuin voi kuitenkin velvoittaa muun kuin rikosasian vastaajan oikeudenkäyntiasiamiehen tai -avustajan tai tulkin todistamaan, jos syyttäjä ajaa syytettä rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kuusi vuotta vankeutta.

Lisäksi säädetään, ettei asianajaja tai luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetussa laissa tarkoitettu oikeudenkäyntiavustaja (”lupalakimies”) taikka julkinen oikeusavustaja saa luvattomasti todistaa yksityisen tai perheen salaisuudesta tai liike- tai ammattisalaisuudesta, josta hän on muussa kuin oikeudenkäyntiin liittyvää tehtävää hoitaessaan saanut tiedon. Tuomioistuin voi kuitenkin velvoittaa henkilön todistamaan, jos syyttäjä ajaa syytettä rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kuusi vuotta vankeutta, tai jos erittäin tärkeät syyt ottaen huomioon asian laatu, todisteen merkitys asian ratkaisemin kannalta ja seurauksen sen esittämisestä sekä muuta olosuhteet sitä vaativat.

Asianajajan salassapitovelvollisuutta säännellään myös laissa asianajajista (496/1958). Lain 5 c §:ssä todetaan, ettei asianajaja tai hänen apulaisensa saa luvattomasti ilmaista sellaista yksityisen tai perheen salaisuutta taikka liike- tai ammattisalaisuutta, josta hän tehtävässään on saanut tiedon.

Myös Hyvää asianajajatapaa koskevissa ohjeissa ilmaistaan, ettei asianajaja saa luvattomasti ilmaista sellaista yksityisen tai perheen salaisuutta taikka liike- tai ammattisalaisuutta, josta hän tehtävässään on saanut tiedon. Asianajaja ei saa myöskään luvattomasti ilmaista muita tietoja, joita hän on tehtävää hoitaessaan saanut tietää asiakkaasta ja tämän oloista.

Asianajajan salassapito- ja vaitiolovelvollisuus on siis monessa laissa ja tapaohjeissa säännelty. Asianajotoiminnan kannalta sen voi ajatella myös olevan välttämätöntä; päämiehen ja asianajajan välillä vallitsee luottamussuhde ja päämiehellä on oikeus kertoa asiansa luottamuksellisesti asianajajalle. Muun muassa seuraavissa tapauksissa on otettu kantaa asianajajan tai muun oikeudellisluontoista neuvontaa antavan salassapitovelvollisuutta koskeviin kysymyksiin.

KKO:2006:61

Tapauksessa oli kyse siitä, että samassa asianajotoimistossa toimivat asianajajat A ja B olivat kumpikin hoitaneet toimiston asiakkaan C:n toimeksiantoja. Asianajaja B:n epäiltiin sittemmin tässä tehtävässään syyllistyneen avunantoon C:n tekemisiksi epäiltyihin rikoksiin. Korkeimman oikeuden mukaan A:lla oli ollut perusteita olettaa saman rikosepäilyn voivan myöhemmin kohdistua häneenkin.

Asianajosalaisuuden ilmaiseminen voi tulla luvalliseksi, jos se on välttämätöntä päämiehen menettelyn johdosta asianajajaan kohdistuvan oikeudellisen vaaran torjumiseksi. Tästä syystä A:n ei katsottu syyllistyneen salassapitorikokseen.

KKO:2011:19

Tässä korkeimman oikeuden tapauksessa ratkaistiin kysymys siitä, oliko asianajotoimisto, jonka palveluksessa olleet asianajajat olivat hoitaneet asiakkaansa X:n oikeudenkäyntiasioita ja muita toimeksiantoja, velvollinen asianajajan salassapitovelvollisuuden estämättä luovuttamaan X:n konkurssipesälle pesänhoitajan vaatimat, asianajotoimiston X:n maksettavaksi osoittamien laskujen maksamista koskevat tiedot.

Korkein oikeus punnitsi asiaa viittaamalla konkurssipesän pesänhoitajan tietojensaantioikeudesta säädettyyn konkurssilain 8 luvun 9 §:n 1 momenttiin, jonka mukaan pesänhoitajalla on salassapitosäännösten estämättä sama oikeus kuin velallisella saada konkurssipesän selvittämistä ja hoitamista varten tarpeelliset tiedot velallisen pankkitileistä, maksuliikenteestä, rahoitusta koskevista sopimuksista ja sitoumuksista, velallisen varallisuudesta, verotuksesta ja muista velallisen taloudellista asemaa tai velallisen harjoittamaa taloudellista toimintaa koskevista asioista. Konkurssilain 8 luvun 9 §:ssä ei kuitenkaan ole mainintaa sitä, murtaako pesänhoitajan tietojensaantioikeus asianajajan salassapitovelvollisuuden.

Korkein oikeus totesi, että tiedot asianajajan päämieheensä kohdistamasta laskutuksesta tai laskujen maksamisesta eivät kuuluneet asianajosalaisuuden ydinalueeseen. Toisaalta aiemman oikeudenkäyntiavun saaminen on edellyttänyt asianajopalkkioiden maksamista. KKO:n mukaan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaarana voisi olla se, että jos asianajotoimistot olisivat velvollisia antamaan tietoja asiakkaidensa pankkiyhteyksistä, pelko omaisuuden paljastumisesta vaikeuttaisi turvautumista oikeudenkäyntiavustajaan. Korkein oikeus katsoi lopulta, että pesänhoitajalle säädetty tietojensaantioikeus ei syrjäytä asianajajan salassapitovelvollisuutta. Asianajotoimisto ei siten ollut velvollinen luovuttamaan pesänhoitajalle X:n maksettavaksi osoitettujen laskujen maksamista koskevia tietoja.

KHO:2016:127

Viime vuonna annetussa korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisussa oli kyse siitä, oliko verokonsultointia harjoittava yhtiö ollut velvollinen luovuttamaan asiakkaansa toimeksiannosta laatimansa verotusta koskevan muistion Verohallinnolle.

Hallinto-oikeus katsoi, että sivullisen tiedonantovelvollisuuden piiriin voitiin arvioida kuuluvan pääasiassa seikat, jotka ovat toimitettavan verotuksen perusteena olevia tosiseikkoja. Muistiot, suunnitelmat tai selvitykset eivät muodosta verotuksen perusteena olevia tosiseikkoja. Samalla keskeistä oli myös huomioida verokonsultointia harjoittavan yhtiön toiminnan luonne; konsultointitoiminta perustuu luottamukseen siitä, ettei tässä suhteessa saatuja tietoja luovutetaan muille tahoille. Ottaen huomioon nämä seikat, perusoikeusmyönteinen tulkinta sekä hallinnon oikeusperiaatteet, hallinto-oikeus arvioi, ettei verokonsultointia harjoittava yhtiö ollut velvollinen luovuttamaan Verohallinnolle laatimaansa, asiakkaansa verotusta koskevaa muistiota.

Korkein hallinto-oikeus ei muuttanut asiassa hallinto-oikeuden päätöstä. Toisin kuin hallinto-oikeus, KHO otti kuitenkin huomioon myös oikeudenkäymiskaareen sisältyvän todistamiskieltoa koskevan sääntelyn. KHO:n vähemmistöön jääneet neuvokset totesivat, että muistion laatimisessa on ollut kysymys oikeudellisesta neuvontatoiminnasta ja sillä on ollut riittävä yhteys tilaajayhtiöön kohdistuvien viranomaistoimenpiteiden välttämisessä, joten muistioon sisältyvät tiedot ovat oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 15 §:n nojalla todistamiskiellon piirissä.

Asianajaja saattaa tällaisissa tilanteissa olla puun ja kuoren välissä; viranomaiset vaativat tietoja, mutta salassapitovelvollisuus estää tietojen antamisen. Kansalaisten oikeuksien puolustaminen edellyttää, että asiakas voi ehdottomasti luottaa asianajajan salassapitovelvollisuuteen.

Anni Honka, VT, OTM

Oikeudellisia ammattinimikkeitä asianajajasta oikeusnotaariin – mitä ne tarkoittavat?

Moni oikeudellisia palveluja etsinyt on saattanut törmätä ammattinimikkeiden vaihtelevuuteen. Tarjolla on asianajajan, varatuomarin, lupalakimiehen tai lakimiehen palveluita, asianajotoimistoissa tai lakiasiaintoimistoissa. Ammattinimikkeillä on omat tarkoituksensa ja merkityksensä. Siksi on tärkeää olla tietoinen siitä taustasta, joka oikeudellista palvelua tarjoavalla oikeuden ammattilaisella on.

Lähtökohtana on, että jokainen oikeudellista palvelua tarjoava on suorittanut ylemmän oikeustieteellisen korkeakoulututkinnon ollen peruskoulutukseltaan joko oikeustieteen kandidaatti, OTK, (tutkintonimike vuoteen 2005 asti) tai oikeustieteen maisteri, OTM. Tutkinnot vastaavat toisiaan, eikä kandidaatti tässä tapauksessa viittaa alemman korkeakoulututkinnon suorittaneeseen. Muita historiallisia nimityksiä oikeustieteelliselle tutkinnolle ovat olleet muun muassa lainopin kandidaatti, lakitieteen kandidaatti sekä molempain oikeuksien kandidaatti. Nämä nimitykset ovat kuitenkin poistuneet jo käytöstä.

Kun oikeustieteen opiskelija aloittaa opinnot oikeustieteellisessä tiedekunnassa, hän voi käyttää itsestään nimitystä oikeustieteen ylioppilas, oik. yo. Suorittaessaan alemman korkeakoulututkinnon muuttuu tutkintonimikkeeksi oikeusnotaari, ON. Varanotaareja ei enää kouluteta. Vaikka opinnot on lähtökohtaisesti mahdollista päättää jo alempaan korkeakoulututkintoon, tässä tapauksessa siis oikeusnotaarin tutkintoon, suorittavat kaikki pääsääntöisesti myös ylemmän korkeakoulututkinnon valmistuen siis lopulta oikeustieteen maistereiksi.

Oikeustieteen maisterin / oikeustieteen kandidaatin tutkinnon suorittamisen jälkeen lakimiehen on mahdollista hakeutua suorittamaan tuomioistuinharjoittelua käräjäoikeuteen (nykyään myös osaksi hovi- tai hallinto-oikeuteen). Tätä kutsutaan yleisesti auskultoinniksi, joka suoritetaan käräjänotaarin nimikkeellä. Käräjänotaari saa auskultoidessaan kokemusta tuomarin tehtävistä sekä tuomioistuinlaitoksen toiminnasta. Auskultointi kestää vuoden, jonka jälkeen auskultantille voidaan myöntää varatuomarin, VT, arvo.

Nyttemmin on mahdollista törmätä myös nimikkeeseen ”lupalakimies”. Tämä on seurausta muutoksesta, jonka mukaan oikeudenkäyntiasiamiehenä ja -avustajana saa toimia ainoastaan asianajaja, julkinen oikeusavustaja tai luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja. Lupalakimiehellä viitataan henkilöön, joka on suorittanut Suomessa oikeustieteen ylemmän korkeakoulututkinnon, joka on saavuttanut riittävän perehtyneisyyden oikeudenkäyntiasiamiehen ja -avustajan tehtävään, joka on rehellinen ja joka ei ole ilmeisen sopimaton oikeudenkäyntiasiamiehen ja –avustajan tehtävään sekä joka ei ole konkurssissa ja jonka toimintakelpoisuutta ei ole rajoitettu. Perehtyneisyys on mahdollista osoittaa suorittamalla muun muassa asianajajatutkinto tai tuomioistuinharjoittelu. Lupalakimiehet ovat Asianajajaliiton Valvontalautakunnan valvonnan alla.

Asianajajan titteli on monen lakimiehen tavoitteena. Noin 10 prosenttia suomalaisista lakimiehistä on asianajajia. Jotta lakimiehen olisi mahdollista käyttää asianajajan nimikettä, edellytetään häneltä (vähintään) ylempää oikeustieteellistä korkeakoulututkintoa (OTM / OTK), (vähintään) neljän vuoden kokemusta lakimiestehtävistä, joista kaksi vuotta on oltava asianajollisista tehtävistä, asianajotutkinnon suorittamista hyväksytysti sekä lain ja liiton sääntöjen mukaista sopivuutta tehtävään. Asianajajat kuuluvat Suomen Asianajajaliittoon. Suomen Asianajajaliitto valvoo asianajajia sekä sääntelee asianajotoimintaa. Asianajajaliiton yhteydessä toimiva riippumaton Valvontalautakunta tutkii asianajajista (kuten myös lupalakimiehistä) tehdyt kantelut.

Monesti asianajajan ja (lupa)lakimiehen nimitykset sekoittuvat. Lakimiehiä voivat olla kaikki ylemmän oikeustieteellisen korkeakoulututkinnon suorittaneet (lupalakimiehillä lisäksi oma määritelmänsä, ks. yllä), mutta asianajajia ainoastaan yllä mainitut edellytykset täyttävät lakimiehet. Asianajajaa ja lakimiestä ei siis pitäisi sekoittaa toisiinsa, vaikka näin arkipuheessa usein käykin. On myös huomattava, että jotta toimisto voi käyttää nimitystä ”asianajotoimisto”, täytyy toimiston osakkaan lähtökohtaisesti olla asianajaja. Lakiasiaintoimistojen tai lakitoimistojen perustamiselle ei tällaisia vaatimuksia ole asetettu.

Vaikka nimikkeitä ja termejä on useita, on ne siitä huolimatta hyvä pitää mielessä oikeudellisia palveluita hankkiessaan. Ammattinimike luo ensimmäisen kuvan lakimiehen pätevyydestä ja kokemuksesta. Tärkeintä on kuitenkin lopulta, että asiakas saa laadukasta ja asiantuntevaa palvelua.

Anni Honka VT, OTM

Yhdistysten hallitusten jäsenten esteellisyydestä

Yhdistystoiminnassa on usein niin kova toiminnan tahti, että eräät toimintarajoitukset jäävät huomaamatta. Yhdistyksen hallituksen jäsenten esteellisyys on yksi yleisimpiä kokouksissa turhan kevyesti ohitettuja kokonaisuuksia. Toiminnantarkastajien riippumattomuus hallituksen jäsenistä on toinen tarkasti huomioon otettava asia. Näitä koskevat yhdistyslain säännökset ilmenevät oheisesta liitteestä (Yhdistyslaki – esteellisyys 24012017).

Yhdistyksen hallituksen jäsen tai muu, jolle on uskottu yhdistyksen hallintoon kuuluva tehtävä, ei saa äänestää päätettäessä

tilintarkastajan tai toiminnantarkastajan valitsemisesta tai erottamisesta, eikä
tilinpäätöksen vahvistamisesta taikka vastuuvapauden myöntämisestä, kun asia koskee hallintoa, josta hän on vastuussa.

Kukaan ei saa yhdistyksen kokouksessa äänestää eikä tehdä päätösehdotuksia päätettäessä hänen ja yhdistyksen välisestä sopimuksesta tai muusta asiasta, jossa hänen yksityinen etunsa on ristiriidassa yhdistyksen edun kanssa eikä hallituksen jäsen tai yhdistyksen toimihenkilö saa osallistua sellaisen asian käsittelyyn eikä ratkaisemiseen hallituksen kokouksessakaan.

Metsästäjien huolimattomuuden asteet puntarissa

Korkein oikeus 2016:95

Korkein oikeus antoi 22.12.2016 metsästysrikosta koskevan ratkaisun, joka sisältää mielenkiintoisen valikoiman syytettyjen henkilöiden huolimattomuuden eri asteista ja sen merkityksestä teon rikosoikeudelliseen arviointiin. Oikeustapauksen otsikkoteksti on seuraavanlainen:

A ja B olivat olleet metsästämässä. Tällöin A:n koira oli haukkunut maastosta löytämäänsä aukkoa ojanpenkassa. Tapahtuma oli tallentunut koiran kaulapannan videokameralla. A ja B koirineen olivat yksitoista päivää myöhemmin palanneet maastoon ja menneet tarkastamaan paikan. Paikalla oli ollut karhun talvipesä. Pesästä herännyt karhu oli hyökännyt A:n ja B:n kimppuun, jolloin he olivat ampuneet sen. Kysymys siitä, olivatko A ja B syyllistyneet metsästysrikokseen tai törkeään metsästysrikokseen. (Ään.)

Pirkanmaan käräjäoikeus oli tuominnut A:n ja B:n metsästysrikoksesta 30 päiväsakon sakkorangaistuksiin ja määrännyt heidät yhden vuoden metsästyskieltoihin. Käräjäoikeuden mukaan he olivat yhteistuumin törkeästä tuottamuksesta oikeudettomasti metsästäneet rauhoitettua eläintä tappamalla karhun yhteistoimin haulikolla ampumalla.

Turun hovioikeus oli katsonut, etteivät A ja B olleet syyllistyneet tahalliseen metsästysrikokseen. A ja B olivat kyllä tietoisesti ottaneet riskin karhun kohtaamisesta. Ei kuitenkaan voitu edellyttää, että A:n ja B:n olisi tullut tekoaikana vallinneissa olosuhteissa mieltää talviunilla olleen karhun löytyminen ojanpenkereestä siinä määrin todennäköiseksi, että heidän riskinottoaan voitaisiin pitää törkeän huolimattomana. Hovioikeus oli hylännyt syytteen metsästysrikoksesta ja kumonnut metsästyskiellot.

Korkein oikeus joutui äänestämään asiassa. Enemmistö katsoi A:n ja B:n syytteessä kerrotun menettelyn täyttäneen metsästysrikoksen tunnusmerkistön siltä osin, että he olivat tahallaan tappaneet karhun ampumalla sen. Karhun ampuminen oli kuitenkin ollut pakkotilatekona sallittua, eikä sitä sen vuoksi voitu lukea heidän syykseen. Teon huolimattomuuden osalta korkein oikeus totesi, että A ja B olivat laiminlyöneet noudattaa tärkeää metsästykseen liittyvää huolellisuusvelvollisuutta, mikä laiminlyönti oli johtanut vahvasti suojellun karhun ampumiseen pesälleen. A:n ja B:n menettely oli siten ollut törkeän huolimatonta ja he olivat siten syyllistyneet metsästysrikokseen.

Karhun tappaminen ei ollut oikeudenvastaista, koska se oli tapahtunut pakkotilassa. Tämän vuoksi karhun tappamista ei voitu lukea A:n ja B:n syyksi myöskään tuottamuksellisen metsästysrikoksen ankaroittamisperusteena. A:n ja B:n metsästysrikos ei siten ollut törkeä. Heidät kumpikin tuomittiin 60 päiväsakkoon ja 2 vuoden metsästyskieltoon.

Eri mieltä ollut oikeusneuvos Pynnä katsoi, että karhun ampuminen on ollut välitön seuraus siitä, että A ja B olivat laiminlyöneet velvollisuutensa metsästäjinä siten, että tilanne ajautui hallitsemattomaksi. Heidän tekoa oli myös kokonaisuudessaan arvioiden pidettävä törkeänä. He olivat siten syyllistyneet törkeään metsästysrikokseen.

Kolmatta mieltä olleet oikeusneuvokset Häyhä ja Bygglin totesivat, ettei ollut näytetty, että A ja B olisivat ennalta tienneet, että kyse oli karhun talvipesästä. Arvioitavaksi jäi siten se, kuinka todennäköisenä heidän oli syytteessä kuvatuissa oloissa tullut tätä mahdollisuutta pitää. Aiempaa käyntikertaa koskevan kokemuksen perusteella heillä ei ollut syytä odottaa, että kolossa olisi karhu, joka häirittynä hyökkää. Näissä oloissa heillä ei ollut myöskään riittäviä syitä olettaa, että syytteessä kuvattu tapahtumainkulku olisi todennäköinen ja heidän tulisi sen vuoksi toimia toisin. A:n ja B:n menettelyä ei voitu pitää kokonaisuutena arvioiden törkeän huolimattomana. Tämän vuoksi he eivät olleet syyllistyneet metsästysrikokseen

Kommentteja:

Kaikkien oikeusasteiden arvioitavana oli sama tekokokonaisuus: syytetyt olivat halunneet selvittää, haukkuuko koira jotakin pienriistaa, joka voitaisiin ampua. Kyse onkin karhusta, joka hyökkää ja on itsepuolustukseksi ammuttava. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että siltä osin kyse oli pakkotilasta.

Jälkikäteen voidaan todeta, että huolellisempia ja varovaisempia miehet olisivat voineet olla, tai voineet olla koko toimeen ryhtymättä. Jälkiviisaus ei kuitenkaan auta, tekoa on arvioitava ex ante eli niissä olosuhteissa ja niillä tiedoilla, missä syytetyt toimivat ennen karhun ampumista.

Huolellisuuden arvioinnissa ja sen merkityksestä tuomarit ovatkin sitten erimielisiä. Skaala lievimmästä ankarimpaan vaihtelee seuraavasti:

Oikeusneuvokset Häyhä ja Bygglin, hovioikeus: ei törkeätä huolimattomuutta, ei metsästysrikosta.

Käräjäoikeus: Ei törkeää huolimattomuutta, metsästysrikos, 30 päiväsakkoa.

Korkein oikeus: Törkeää huolimattomuutta, metsästysrikos, 60 päiväsakkoa

Oikeusneuvos Pynnä: Törkeää huolimattomuutta, törkeä metsästysrikos, 60 päiväsakkoa.

Seuraavassa esittelen vielä rikoslain 48a luvun metsästysrikosta koskevat rangaistussäännökset, jotta lukija voi itse arvioida, mihin rikokseen A ja B syyllistyivät, vai syyllistyivätkö mihinkään.

48a luku 1 § (14.6.2002/515) Metsästysrikos

Joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta oikeudettomasti

1) metsästää käyttäen metsästyslaissa (615/1993) kiellettyä pyyntivälinettä tai pyyntimenetelmää taikka vastoin metsästyslaissa säädettyä moottorikäyttöisen kulkuneuvon käytön rajoitusta,

2) metsästää vastoin metsästyslain tai sen nojalla annettua riistaeläimen rauhoitusta tai metsästyskieltoa tai -rajoitusta tai kiintiötä koskevaa säännöstä tai määräystä taikka ilman pyyntilupaa, hirvieläimen pyyntilupaa tai poikkeuslupaa tai (11.3.2011/232)

3) aiheuttaa metsästäessään vaaraa tai vahinkoa ihmiselle tai toisen omaisuudelle taikka rikkoo yleisen turvallisuuden vuoksi annettua metsästystä koskevaa kieltoa tai rajoitusta,

on tuomittava metsästysrikoksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

1 a § (11.3.2011/232) Törkeä metsästysrikos

Jos metsästysrikoksessa

1) rikos tehdään erityisen raa’alla tai julmalla tavalla,

2) rikoksen kohteena on suuri määrä riistaeläimiä,

3) tavoitellaan huomattavaa taloudellista hyötyä,

4) rikos tehdään erityisen suunnitelmallisesti tai

5) tapetaan ahma, ilves, karhu, metsäpeura, saukko tai susi taikka vahingoitetaan sitä

ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä metsästysrikoksesta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi.

Voidaan perustellusti kysyä, onko tuomioistuimen toiminta todellakin näin vaihtelevaa. Tässäkin tapauksessa eri tuomareiden käsitykset syytettyjen teon oikeudellisesta arvionnista vaihtelivat syytteen hylkäämisestä metsästysrikoksen törkeään tekomuotoon asti. Tulee mieleen vuosikymmenten takaa pilapiirtäjä Kari Suomalaisen kuva kahdesta vanginasuisesta miehestä, joista toinen kertoi tappaneensa miehen ja toinen olleensa eri mieltä korkeimman oikeuden vähemmistön kanssa.

Ratkaisu kokonaisuutena löytyy internet-osoitteesta www.finlex.fi.

Risto Tuori

asianajaja

Selvennyslainhuuto helpottaa kuolinpesän kiinteistön myyntiä

Lainhuudolla kiinteistön omistusoikeus kirjataan lainhuuto- ja kiinnitysrekisteriin. Aina, kun kiinteistö (tai kiinteistön määräala tai määräosa) siirtyy uudelle omistajalle, on uuden omistajan haettava kiinteistöön lainhuuto kuuden kuukauden kuluessa omistusoikeuden siirtymisestä, käytännössä siis kauppakirjan allekirjoittamisesta. Mikäli lainhuutoa ei haeta ajoissa, korotetaan varainsiirtoveroa.

Myös selvennyslainhuuto on monessa tapauksessa tarpeellinen. Sen hakeminen ei ole kuitenkaan pakollista. Usein selvennyslainhuutoa hakevat (jakamattoman) kuolinpesän osakkaat. Tällöin pesän osakkaat merkitään lainhuutorekisteriin kiinteistön omistajiksi, toisin sanoen lainhuuto myönnetään yhteisesti kuolinpesän osakkaille. Tämä helpottaa ja yksinkertaistaa kuolinpesän asioiden hoitamista. Ilman selvennyslainhuutoa kiinteistön omistajana on lainhuutorekisterin mukaan perittävä.

Mikäli kuolinpesän osakkaat ovat hakeneet selvennyslainhuudon kuolinpesän kiinteistöön, ei omistusoikeudesta tarvitse osoittaa muuta selvitystä. Sen sijaan myytäessä kuolinpesän kiinteistöä ilman selvennyslainhuutoa ostajalle on näytettävä perukirjat ja sukuselvitykset, joita tarvitaan edelleen ostajan hakiessa itse lainhuutoa ostamaansa kiinteistöön. Selvennyslainhuuto on erityisen tarpeellinen silloin, jos kuolinpesän osakkaiden osalta on tapahtunut muutoksia esimerkiksi osakkaan kuoleman tai perintöosuuden luovutuksen johdosta. Kuolinpesäosuuden kaupasta on tällöin lainhuutoa haettaessa maksettava varainsiirtovero, muussa tapauksessa varainsiirtoverovelvollisuus alkaa vasta, kun kuolinpesässä toimitetaan perinnönjako tai kaikki pesäosuudet ovat siirtyneet yhdelle henkilölle.

Selvennyslainhuudon voi hakea kuka tahansa kuolinpesän osakkaista. Hakemus, johon on liitettävä perukirja sekä vainajan sukuselvitykset, toimitetaan Maanmittauslaitokseen. Maanmittauslaitoksen mukaan selvennyslainhuudon käsittely kestää keskimäärin 2-4 viikkoa. Tarkemmin selvennyslainhuudosta on mahdollista lukea Maanmittauslaitoksen sivuilta (http://www.maanmittauslaitos.fi/aineistot-ja-palvelut/palvelut/selvennyslainhuuto).

Anni Honka, VT, OTM

Miten oikeuspsykologiaa hyödynnetään oikeusprosessissa?

Osallistuin tänä syksynä oikeuspsykologiaa käsittelevään koulutukseen. Vaikka oikeustiede ja psykologia ovat kaksi erilaista tieteenalaa niin metodeiltaan kuin (usein myös) tutkimuskohteiltaan, on niissä myös yhteisiä rajapintoja, joita voi kummastakin suunnasta tarkastella. Näitä rajapintoja ei ole kuitenkaan erityisen painokkaasti ainakaan oikeustieteen puolella esitelty; oikeustiede on pitäytynyt pitkälti omassa lokerossaan, sisäisessä näkökulmassaan oikeuteen. Näin on tietenkin tieteellisen itseymmärryksen ylläpitämisen tarkoituksessa syytäkin tehdä, mutta tutustuttaessa tarkemmin psykologian tarjoamaan empiriaan voi siihen huomata sisältyvän jotakin olennaista. Oikeustiede pyrkii ymmärrykseni mukaan tulkitsemaan ja systematisoimaan yhteiskunnan toimintaa sääntelevää normistoa. Ihmisen toiminnassa on kuitenkin aina jotakin inhimillistä. Oikeusjärjestelmä rakentuu inhimillisyyden ympärille. Inhimillisyyden ympärille nämä kahden tieteenalan rajapinnatkin kaiketi muodostuvat.

Oikeuden ja psykologian synteesi ei ole sen vähäisestä näkyvyydestä huolimatta uusi ilmiö. Oikeus- ja todistajanpsykologian käsitteet ovat yleisesti tunnettuja ja jonkin verran niitä myös hyödynnetään. Todistajanpsykologialle ovat monet antaneet määritelmiään, ja yleisesti sen voi sanoa viittaavaan todistajien lausuntojen luotettavuuden psykologiseen selvittämiseen. Psykologisen näkökulman soveltamispintoja löytyy siten erityisesti rikos- ja prosessioikeuden piiristä. Kyse on ollut muun muassa lasten kertomusten luotettavuuden arvioinnista, kuulustelutekniikoista tai psykologien antamista asiantuntijalausunnoista.

Korkein oikeus on muutamissa ratkaisuissaan nostanut esiin psykologista ainesta perustellessaan ratkaisun lopputulosta. Ratkaisuissa on nostettu esiin psykologista lähdeaineistoa ja soveltamistilanteessa hyödynnettävissä olevia psykologian tutkimustuloksia. Oikeuspsykologisella tiedolla on näissä tapauksissa taustoitettu ja valaistu niitä psykologisia prosesseja, jotka ratkaisun kannalta ovat olleet merkityksellisiä.

Ratkaisussa KKO:2014:48 arvioitiin näytön luotettavuutta tukeutuen psykologiseen tietoon. Kyseinen korkeimman oikeuden ratkaisu käsitteli lapsen seksuaalista hyväksikäyttötapausta. Korkein oikeus nosti kyseissä ratkaisussa esiin huomattavan määrän psykologista lähdeaineistoa sekä loi katsauksen muun muassa lapsen kykyyn muistaa ja kertoa tapahtumista sekä yleiseen kehityspsykologiseen tietoon. Samalla korkein oikeus käsitteli niitä kokemussääntöjä, jotka psykologisen tiedon perusteella ratkaistavana olleessa asiassa olivat merkittäviä.

Myös korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO:2013:96 viitattiin oikeuspsykologiseen aineistoon. Ratkaisussa todettiin, ettei nykyisen vallitsevan oikeuspsykologisen käsityksen mukaan henkilötodistelun luotettavuutta voida juurikaan perustaa henkilön puhetavasta, ilmeistä ja eleistä taikka tunnereaktioista oikeudenkäynnissä tehtävien havaintojen ja vaikutelmien varaan. KKO totesi, että suurempi merkitys annetaan tapauksissa, joissa ei ole todistajaa tai ulkoisesti havaittavia vammoja, kertomuksen johdonmukaisuudelle, realistisuudelle ja muuttumattomuudelle sekä yksityiskohtien runsaudelle.

Samoin korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO:2013:97 nostettiin esiin oikeuspsykologisia tutkimustuloksia koskien muun muassa traumaattisen kokemuksen muistamista. Lisäksi ratkaisussa viitattiin oikeuspsykologiseen tutkimustietoon, jonka perusteella oli todettavissa, ettei seksuaalirikoksen kohteeksi joutuneilla lapsilla ole sellaisia yhteisiä käytösongelmia, joiden perusteella heidät voitaisiin tunnistaa tai diagnosoida tällaisen rikoksen uhriksi. Tässäkin ratkaisussa korkein oikeus viittasi uskottavuusarviointiin: tunnereaktioiden tai muunlaisen käytöksen perusteella ei ole mahdollista tehdä johtopäätöksiä asianomistajan kertomuksen luotettavuudesta.

Antti Tapanila on artikkelissaan (Defensor Legis N:o 3/2015, s. 573) todennut psykologiseen tietoon – tai ylipäätään oikeuskirjallisuuteen – viittaamisen olevan korkeimman oikeuden käytännössä harvinaista. Siinä mielessä laajat viittaukset oikeuspsykologiseen tutkimustietoon muodostavat suhteellisen uuden ilmiön. Toisaalta jäin itse pohtimaan sitä, miten oikeudellisen koulutuksen saanut tuomari on kykenevä vetämään johtopäätöksiä yksittäisistä psykologisista tutkimuksista ja samalla arvioimaan niiden merkityksellisyyttä ratkaistavana olevan tapauksen suhteen. Esimerkiksi psykologian tohtori Julia Korkman on artikkelissaan (Defensor Legis N:o 1/2015, s. 216) kritisoinut korkeimman oikeuden edellä mainitussa tapauksessa KKO:2014:48 oikeuspsykologisen tutkimustiedon perusteella tekemiä johtopäätöksiä. Lakimies ei voi hallita oikeuspsykologista tietoa ja metodeja psykologiin verrattavasti. Toisaalta ratkaistavana oleva tapaus ei ole myöskään psykologinen koeasetelma, vaan oikeudellinen prosessi, jossa noudatetaan tiettyä muodollista menettelyä.

Kuinka luotettavia psykologiset, empiriaan perustuvat tutkimukset ovat yksittäistapauksen arvioinnissa? Tuomioistuimen tehtävänä on lähestyä varmuusperiaatteen mukaisesti aineellisesti oikeaa ratkaisua. Miten tulisi suhtautua tässä tapauksessa oikeuspsykologian tutkimustuloksiin, jotka lähtökohtaisesti ovat suuntaa antavia (”todennäköisesti”, ”tilastojen perusteella”, ”prosentuaalisesti”)? Päästäänkö tätä kautta oikeaan ratkaisuun? Näkisin, ettei psykologian tutkimustuloksia soveltamalla voida ratkaista juttua yksittäistapauksessa. Sen sijaan oikeuspsykologian kokemussäännöt ovat merkittävä apu esimerkiksi näytön arvioinnissa sekä todisteiden näyttöarvon määrittämisessä. Näin puhuttaessa kyse on oikeuspsykologian passiivisesti soveltamisesta. Kyse on siten siitä, että oikeuspsykologia tarjoaa tuomioistuimelle apuvälineitä punnita, arvioida tai tunnistaa tapauksen kannalta merkittäviä seikkoja.

Jonkka on todennut (1992), että modernin todistajanpsykologisen tutkimuksen avulla on saatu tietoa, joka on murentanut aiemmin hanakasti sovellettujen arkikokemukseen perustuvien kokemussääntöjen varmuutta ja luotettavuutta. Vaikka tästä toteamasta on lähes neljännesvuosisata, on arvio edelleen ajankohtainen ja edistyksellinen. Oikeuspsykologista tietoa on hyödynnettävä ja ymmärrettävä, sillä prosessissa on aina vahvasti läsnä ihminen, inhimillinen elementti.

Anni Honka, VT, OTM

Miksi oikeutta käydään?

Otsikon kysymykseen vastaaminen voi tuntua yksinkertaiselta. Monet saattavat ensiajatuksinaan yhdistää oikeudenkäynnin syyllisten tuomitsemiseen. Tämä onkin oikeudenkäymisen yksi päämäärä, mutta ei suinkaan ainoa. Oikeudenkäyntiä – tai lainkäyttöä ylipäätään – on mahdollista tarkastella myös yleisemmällä, koko yhteiskuntaan vaikuttavalla tasolla, tai toisaalta suhteessa yksilöön useammastakin näkökulmasta.

Oikeusprosessiin sisältyy lähtökohtaisesti kaksi vaihetta: oikeudenkäynti, jossa oikeusseuraamus vahvistetaan sekä pakkotäytäntö, jossa toteutetaan vahvistettu oikeusseuraamus. Oikeudenkäymisen areenana toimii yleensä tuomioistuin, jossa lainsäädäntöä sovelletaan käsiteltävänä olevaan tapaukseen lakiin perustuvassa menettelyssä. Kyse on siis lainkäytöstä aineellisen oikeuden toteuttamiseksi. Lainkäyttökompetenssi taas perustuu Montesquieun vallan kolmijako-oppiin, jossa tuomiovalta, lainsäädäntövalta sekä hallitusvalta ovat toisistaan erotetut.

Oikeudenkäynti riita-asioissa

Lainkäyttöön sisältyvät prosessit jaetaan rikos-, siviili- ja hallintoprosesseihin. Tässä tarkastelussa keskitytään ensisijaisesti siviiliprosessin eli riita-asioiden oikeudenkäyntimenettelyn päämääriin. Sillä on ainakin kolme tärkeää funktiota: oikeussuojan tarjoaminen, ihmisten käyttäytymisen ja toiminnan ohjaaminen sekä riidanratkaisuun liittyvät päämäärät. Lainkäytöllä voidaan siis ajatella olevan joko yksilöön tai laajemmin yhteisöön vaikuttavia tavoitteita.

Oikeusvaltio suojaa yksilön oikeuksia antamalla oikeudenkäyntimenettelyn avulla riidalle ratkaisun, joka on mahdollisimman lähellä aineellista totuutta. Kyse on siis yksilön oikeussuojan turvaamisesta. Tähän voi liittyä myös ajatus oikeusrauhasta; kun riita on ratkaistu, palautuu osapuolten välille oikeusrauha. On huomattavissa, että tämä on yksilökeskeinen näkökulma, ja tärkeä sinänsä. Hyväksymällä siten oikeussuojafunktion toteuttamisen prosessin ainoaksi päämääräksi, on painopiste siten yksilössä ja hänen intresseissään. Toki voidaan ajatella, että oikeusrauha vaikuttaa myös yksilön elämänpiirin ulkopuolelle, mutta perinteisesti oikeusrauha nähdään tässä koulukunnassa vain lähinnä ”miellyttävänä sivutuotteena”.

Toisaalta prosessi on myös keino ohjata ihmisten käyttäytymistä ja samalla toteuttaa lainsäätäjän laille asettamia tavoitteita. Tämä näkökulma on yhteydessä hyvinvointivaltiolliseen yhteiskuntakäsitykseen. Lähtökohta-ajatuksena on siis käsitys siitä, että ihmiset hyväksyvät moraaliseksi velvollisuudekseen lain noudattamisen ja hyväksyvät lain toimintansa säätelijäksi. Vaikka tämä olisikin lähtökohta, ei lainsäädännön sisäistäminen riitä – tarvitaan lisäksi sanktiomekanismi, joka varmistaa lain noudattamisen. Tässä vaiheessa prosessin merkitys nousee esiin. Lainkäytön myötä lainsäädäntö nousee ihmisten tietoisuuteen ja ehkäisee oikeusriitojen syntymistä. Oikeusrauha saavutetaan siten prevention avulla; tavoitteena on välttää oikeusprosessit. Pelote sanktiosta sekä lainsäädännön noudattaminen moraalisena velvollisuutena tai pakkona estäisivät prosessiin ryhtymisen.

Kolmas näkökulma korostaa prosessin roolia konfliktien ratkaisijana. Kyse ei ole niinkään siitä, että saavutettaisiin oikea ratkaisu yksittäistapauksessa, vaan tavoitteena on saada riidat käsiteltyä mahdollisimman nopeasti, tehokkaasti ja vähällä vaivalla. Tuomioistuin nähdään eräänlaisena palveluorganisaationa, jolloin korostetaan asianosaisten mahdollisimman suurta määräysvaltaa prosessiin sisältyvistä kysymyksistä. Tämä liittyy samalla uusliberalistiseen yhteiskuntakäsitykseen.

Lainkäytöllä siviiliasioissa voi samanaikaisesti vaikuttaa sekä yksilöön että yhteisöön. Prosessia ei siten tarvitsisi nähdä pelkästään omana erillisenä instituutionaan, vaan vuorovaikutteisessa suhteessa ympäristöönsä olevana lainkäyttönä. Jokaisessa annetussa merkityksessä prosessilla on joka tapauksessa oma tärkeä vaikutuksensa yhteiskuntaan. Osa näistä vaikutuksista on tavoiteltuja ja osa taas lainkäytön ”piilofunktioita”. Keskeistä on kuitenkin ajatus siitä, ettei prosessi itsessään ole itseisarvo, vaan keino sille asetettujen päämäärien saavuttamiseen ja oikeuden toteuttamiseen. Siten kysymykseen siitä, miksi oikeutta käydään, voi saada useita vastauksia, joita värittävät erilaiset yhteiskuntakäsitykset tai tavoitteenasettelut.

Anni Honka, VT, OTM