Artikkelit – Asianajotoimisto ACTAS Oy

Edunvalvontavaltuutus

Edunvalvontavaltuutuksella henkilö voi järjestää itse etukäteen asioidensa hoidon sen varalta, että hän tulee sairauden, henkisen toiminnan häiriintymisen, heikentyneen terveydentilan tai muun vastaavan syyn vuoksi kykenemättömäksi huolehtimaan asioistaan.

Edunvalvontavaltuutuksen laatiminen

Valtuutus tehdään testamentin tapaan kirjallisesti kahden henkilön todistamana. Netistä löytyy monia malleja, jotka täyttävät yleensä lain vaatiman minimimuodon, mutta valtuutuksen asiasisältö ei välttämättä toteuta kulloinkin esillä olevia valtuuttajan olosuhteita ja toivomuksia. Hyvä edunvalvontavaltakirja syntyy vain valtuuttajan keskustellessa asiantuntijan kanssa eri vaihtoehtoja punniten.

Valtakirjalla henkilö (valtuuttaja) nimeää valtuutetun hoitamaan asioitaan. Valtuutettu voi kieltäytyä tehtävästä, joten on tärkeää etukäteen varmistaa hänen suostumuksensa tehtävään. Valtuutettuja voi olla useampiakin (rinnakkaisvaltuutetut), jolloin on syytä määritellä heidän välinen työnjakonsa.

Valtuuttaja määrittelee itse ne asiat, jotka valtuutus kattaa. Hän voi oikeuttaa valtuutetun yleisesti huolehtimaan omaisuutensa hoidosta ja muista taloudellisista asioistaan sekä itseään koskevista asioista kuten terveyden- ja sairaanhoidostaan. Valtuutetulle voidaan antaa esimerkiksi oikeus luovuttaa valtuuttajan omaisuutta, kieltäytyä vastaanottamasta perintöä tai luopua kauppakirjaan tai testamenttiin perustuvasta hallintaoikeudesta.

Edunvalvontavaltuutuksen voimaansaattaminen ei sellaisenaan rajoita valtuuttajan oikeustoimikelpoisuutta eikä valtuutuksella voida ulottaa korostuneesti henkilökohtaisiin oikeustoimiin kuten avioehdon tai testamentin tekemiseen tai peruuttamiseen.

Valtuuttaja voi nimetä toisen henkilön varavaltuutetuksi sen varalta, että valtuutettu tulee sairauden tai esteellisyyden vuoksi taikka muusta syystä tilapäisesti estyneeksi hoitamaan tehtäväänsä. Toissijainen valtuutettu voidaan määrätä sen varalta, että (ensisijainen) valtuutettu ei ota tehtävää vastaan, luopuu siitä tai tulee pysyvästi estyneeksi hoitamaan sitä.

Edunvalvontavaltuutuksen vahvistaminen

Valtuutus tulee voimaan vasta kun Digi- ja väestötietovirasto (ent. maistraatti) on vahvistanut sen. Vahvistamista voi pyytää, kun valtuuttaja on syystä tai toisesta tullut kykenemättömäksi hoitamaan asioitaan. Useimmiten vahvistaminen edellyttää lääkärintodistusta valtuuttajasta, mutta on mahdollista, että valtuutettu itse pyytää valtuutuksen voimaantuloa sillä perusteella, ettei pysty enää henkilökohtaisesti tai sähköisesti hoitamaan vero-, pankki- ym. asioitaan.

Valtuutetun tulee tehtäväänsä ryhtyessään antaa Digi- ja väestötietovirastolle luettelo niistä valtuuttajan varoista ja veloista, joita valtuutus oikeuttaa hänet hoitamaan.

Valtuutetun palkkio ja valvonta

Edunvalvontavaltuutuksessa voidaan määrätä, miten valtuutetun palkkio määräytyy ja miten hänen toimintaansa valvotaan. Määräyksen puuttuessa Digi- ja väestötietovirasto voi määrätä palkkion tai pyytää valtuutetulta selvitystä valtuuttajan asioiden hoitamisesta. Digi- ja väestötietovirasto perii hinnastonsa mukaiset korvaukset kaikista toimenpiteistään.

Annamme mielellämme lisätietoa aiheesta. Ota yhteyttä sähköpostitse, puhelimitse tai sovi tapaamisesta. Asianajotoimisto ACTAS Oy:n lakimiehet palvelevat Tampereella, Sastamalassa, Valkeakoskella ja Lempäälän Ideaparkissa.

Perunkirjoitus ja perintöverotus

Perunkirjoitus

Jokaisen Suomessa vakituisesti asuvan henkilön jälkeen on toimitettava perunkirjoitus Suomen perintökaaren mukaisesti. Perunkirjoitus on toimitettava kolmen kuukauden kuluessa kuolemantapauksesta. Perunkirjoitukseen on kutsuttava kaikki kuolinpesän osakkaat ja mahdolliset toissijaiset perilliset, joiden nimet, osoitteet, sukulaisuussuhde vainajaan sekä henkilötunnukset merkitään perukirjaan.

Perukirjassa on ilmoitettava kaikki vainajan ja mahdollisen lesken varat ja velat perintöverotuksen ja perinnönjaon toimittamisen perusteeksi. Lisäksi perukirjaan merkitään myös:

vainajan ja lesken avio-oikeus toistensa omaisuuteen,
lesken ilmoitus siitä, luovuttaako hän tasinkoa ensiksi kuolleen puolison perillisille ja pitääkö hän hallinnassaan ensiksi kuolleen puolison jäämistöä tai osan siitä,
testamentti ja mahdolliset lakiosavaatimukset,
mahdolliset ennakkoperinnöt ja sellainen lahja, jonka perillinen tai testamentinsaaja on saanut kolmen viimeisen vuoden kuluessa ennen perinnönjättäjän kuolemaa,
perittävän kuoleman johdosta kuolinpesälle tai edunsaajalle henkilövakuutuksen nojalla maksetut vakuutussuoritukset, niiden saajat ja määrät.

Perukirjan allekirjoittaa pesän ilmoittajana se osakas tai muu henkilö, joka parhaiten tuntee pesän varat ja velat.

Perintöverotus

Perintöverotusta varten perukirja on kuukauden kuluessa perunkirjoituksesta toimitettava verovirastoon.

Jos perittyyn omaisuuteen kuuluu maatila tai muu yritys, voi yrityksen tai tilan perintöosalleen saava perillinen hakea perintöveron huojennusta ja lykkäystä. Hakemus on tehtävä perintöverolautakunnalle ennen perintöverotuksen toimittamista.

Perintöverotuksessa pesän varat arvostetaan käypään arvoon vainajan kuolinhetkellä. Käyvällä arvolla tarkoitetaan omaisuuden todennäköistä myyntihintaa. Veroa on suoritettava 20.000 euron tai sitä suuremmasta perintöosuudesta.

Perintövero määräytyy perityn omaisuuden arvon ja sukulaisuussuhteen nojalla seuraavasti:

I veroluokka 1.1.2017 alkaen

Verotettavan osuuden arvo	Veron vakioerä	Vero-% osuuden alarajan ylimenevästä osasta
20.000 – 40.000 €	100 €	7
40.000 – 60.000 €	1.500 €	10
60.000 € – 200.000 €	3.500 €	13
200.000 € – 1 000 000 €	21.700 €	16
1 000 000 € –	149 700 €	19

II veroluokka
Verotettavan osuuden arvo	Veron vakioerä	Vero-% osuuden alarajan ylimenevästä osasta
20.000 – 40.000 €	100 €	19
40.000 – 60.000 €	3.900 €	25
60.000 € – 1 000 000 €	8.900 €	29
200.000 € – 1 000 000 €	49.500 €	31

1 000 000 € –

297 500 €

Kuolinpesästä tulevien osuuksien saajat luetaan kahteen veroluokkaan:

Lapset ja heidän rintaperillisensä, aviopuoliso, aviopuolison lapsi ja heidän rintaperillisensä, isä, äiti, isovanhemmat sekä avopuoliso, jos on yhteinen lapsi tai on oltu avioliitossa.
Kaikki muut: esimerkiksi sisarukset ja heidän jälkeläisensä, perittävän vanhempien sisarukset, avopuoliso.

Perintöveron vähennyksiä

Kohtuulliset hautajais- ja perunkirjoituskustannukset saa vähentää pesän arvosta. Omaisuuden myyntikulut ja perinnönjakokulut eivät sen sijaan ole vähennyskelpoisia. Perinnönjättäjän tavanomainen koti-irtaimisto on verovapaata 4.000 euroon asti.

Jos perinnönjättäjän puoliso saa omaisuutta perintönä tai testamentilla, hän saa tehdä 90.000 euron puolisovähennyksen (käytännössä leski maksaa perintöveroa vasta 110.000 euron perinnöstä). Suoraan alenevassa polvessa oleva alle 18-vuotias perillinen saa tehdä 60.000 euron alaikäisyysvähennyksen, jos hän on perimysjärjestyksessä lähinnä perittävää.

Verottajan sivulla on kätevä perintöverolaskuri.

Vastuu vainajan veloista

Osakas ei lähtökohtaisesti vastaa vainajan velasta henkilökohtaisesti. Sen sijaan osakkaat vastaavat henkilökohtaisesti velasta, jonka he ovat tehneet pesän lukuun (kuten hautajais- ja perunkirjoituskuluista), ellei toisin ole sovittu.

Perunkirjoitusvelvollinen osakas vastaa henkilökohtaisesti vainajan velasta, jos hän laiminlyö perunkirjoituksen toimittamisen määräajassa. Sama vastuu on osakkaalla, joka perunkirjoituksessa tai vahvistaessaan valalla perukirjan vaarantaa velkojan oikeutta antamalla vääräksi tietämänsä ilmoituksen tai jättämällä tahallaan ilmoittamatta jonkin tietämänsä seikan.

Osakastietojen vahvistaminen

Perukirja voidaan antaa Digi- ja väestötietovirastoon (ent. maistraatti) osakastietojen vahvistamista varten. Digi- ja väestötietoviraston vahvistamalla perukirjalla voidaan ilman sukuselvityksiä osoittaa, ketkä ovat kuolinpesän osakkaita. Vahvistusmaksu on 95 € tai 170 € osakkaiden perillisasemasta riippuen. (ks. https://dvv.fi/perukirjan-osakasluettelon-vahvistaminen)

Yksityistien tiemaksujen perintä

Yksityistien käyttäjät maksavat tiemaksuja heille määrättyjen tieyksiköiden tai käyttömaksujen perusteella. Tiekunnan kokous hyväksyy maksuunpanoluettelon, joka osoittaa kunkin tienkäyttäjän tie- tai käyttömaksu suuruuden. Maksut ovat perittävissä samassa järjestyksessä kuin verot ja muut julkisoikeudelliset saatavat. Tarkemmat tiedot tie- ja käyttömaksujen määrämisestä löytyvät yksityistielaista.

Maksujen perintä on tarkoituksenmukaista aloittaa vapaamuotoisen perinnän periaattein, toisin sanoen maksumuistutusten lähettämisellä. Maksumuistutus voidaan toimittaa tieosakkaalle suullisesti, puhelimitse, sähköpostilla tai kirjeellä. Muistutuslaskusta voidaan periä viiden euron muistutusmaksu (L Saatavien perinnästä 10 a §).

Maksamaton tiemaksu peritään maksuunpanoluettelon otteen perusteella ja käyttömaksu maksuunpanoluettelon tai tiekunnan, toimitsijamiehen tai hoitokunnan muutoin vahvistaman määräyksen perusteella samoin kuin niiden erääntymispäivästä suoritettava kuuden prosentin vuotuinen korko ja kohtuulliset perintäkulut. Maksut, korko ja perintäkulut ovat suoraan ulosottokelpoisia. Niiden perimisestä säädetään verojen ja maksujen täytäntöönpanosta annetussa laissa (706/2007).(ks. oikeus.fi / ulosotto).

Määrämuotoiseen ulosottohakemukseen merkitään saatavan pääoma, eräpäivä, viivästyskorko sekä mahdolliset perintäkulut. Ulosottohakemuksessa on lisäksi mainittava tiekunnan maksuunpanoluettelo sekä sitä koskevat tiedot – luettelo tai sen ote on toimitettava kuitenkin vain silloin, jos ulosottomies sitä pyytää.

Kiinteistön panttivastuu tiemaksuista

Yksityistielain mukaan tieosakkaan kiinteistö on panttina yksityistielain mukaisista maksuista ja niiden koroista. Tämä lakisääteinen panttioikeus on ilmoitettava kirjattavaksi lainhuuto- ja kiinnitysrekisteriin vuoden kuluessa saamisen syntymisestä – muutoin panttioikeus raukeaa (maakaari 20:2). Tiemaksujen perinnässä ei siten sovi viivytellä.

Lakisääteistä panttioikeutta ei kirjata, jos

1) ilmoitusta ei ole tehty säädetyssä ajassa,

2) joku muu kuin velallinen on luovutuksen nojalla hakenut lainhuutoa kiinteistöön ennen ilmoituksen tekemistä eikä hän anna suostumustaan oikeuden kirjaamiseen,

3) kiinteistöön ulosmittauksesta tai turvaamistoimesta taikka kiinteistön omistajan konkurssista on tehty merkintä lainhuuto- ja kiinnitysrekisteriin ennen ilmoituksen tekemistä, tai

4) kiinteistö ei lain nojalla vastaa saamisesta tai kirjausta ei muutoin voida tehdä.

Lakisääteinen panttioikeus kirjataan vain, mikäli perittävä tiemaksu on suurempi kuin 1000 euroa. Maanmittaustoimistolle toimitettavassa ilmoituksessa on mainittava kiinteistö, joka vastaa saamisesta; saamisen rahamäärä ja sen syntymisen ajankohta; velallinen; velkoja ja tämän yhteystiedot; sekä saamisen peruste ja se lainkohta, jonka nojalla lakisääteistä panttioikeutta vaaditaan.

Onko tie- tai käyttömaksusta mahdollista valittaa?

Jos tiekunnan osakas katsoo, että tiemaksu on määrätty tai maksuunpantu virheellisesti, hänen voi ensinnäkin kuukauden kuluessa päätöksestä vaatia asian käsittelyä uudelleen tiekunnan kokouksessa. Yleisesti tiekunnan kokouksen päätöksistä valitetaan käräjäoikeuteen, jolloin valitusaika on 3 kuukautta. Tiemaksut voidaan myös saattaa yksityistietoimituksen käsiteltäviksi. Käräjäoikeus voi ennen asian ratkaisua määrätä täytäntöönpanokiellon.

Jos toimitsijamiehen tai hoitokunnan määräämästä käyttömaksusta on erimielisyyttä, se on saatettava tiekunnan kokouksen ratkaistavaksi. Vasta tiekunnan päätöksen mukainen käyttömaksu on ulosottokelpoinen.

Mikäli kiinteistö vaihtaa omistajaa, vastaa uusi omistaja tiemaksusta vain, jos sen etuoikeus oli ilmoitettu lainhuuto- ja kiinnitysrekisteriin (käytännössä ei koskaan alle 1000 euron tiemaksuista).

Tie- ja käyttömaksut vanhentuvat viiden vuoden kuluttua sitä seuranneen vuoden alusta, jona ne on määrätty. Vanhentuminen ei kuitenkaan estä suorituksen saamista saatavan panttina olevasta tai ulosmitatusta velallisen omaisuudesta.

Jos tie- tai käyttömaksua ei saada perittyä, tiekunnalle syntyvä luottotappio katetaan normaalisti muilta osakkailta perittävillä tiemaksuilla.

Asianajaja, OTL Risto Tuori

Virkamiehen velvollisuudet ja oikeudet

Virkamieslain lähtökohdista

Valtion virkamieslain (VirkamL 750/1994) keskeisenä tavoitteena on luoda palvelussuhde, joka turvaa valtion tehtävien hoitamisen tuloksellisesti, tarkoituksenmukaisesti ja oikeusturvavaatimukset täyttäen. Toisaalta lain tarkoituksena on myös turvata virkamiehelle oikeudenmukainen asema suhteessa työnantajaan (VirkamL 2 §). Virkasuhteessa valtio on työnantajana ja virkamies työn suorittajana (VirkamL 1 §). Tämä huomioiden voidaan ajatella, että virkasuhteen lähtöasetelmassa eivät kohtaa kaksi periaatteessa tasaveroista sopijapuolta, vaan kyse on pikemminkin tietynlaisesta alistussuhteesta, vaikka saksalaisperäinen vallanalaisuusajattelu onkin nyttemmin torjuttu. Tämä vaikuttaa ymmärrykseen virkamiehen oikeuksista ja velvollisuuksista.

Virkasuhde määritelläänkin julkisoikeudelliseksi palvelusuhteeksi, jossa on omat erityispiirteensä ˗ virkavastuu, virkaoikeudet, virkavelvollisuudet, palvelussuhdeturva sekä virkamiehen riippumattomuus ja puolueettomuus. Nämä ovat virkasuhteeseen liitettäviä käsitteitä ja nimenomaisesti lailla säädettyjä virkamiesoikeudellisia periaatteita, jotka osin erottavat virkasuhteen työsopimuslaissa (TSL 55/2001) säädetystä työsuhteesta. Virkamiesten toiminnassa keskeisellä sijalla on julkisen tai yleisen edun toteuttaminen, ja viranomaistoiminnan nähdäänkin olevan eräänlainen palvelutehtävä valtion ja veronmaksajien tarpeita kohtaan.

Virkamiehen toimintaa normittava ja ohjaava säädös- ja määräyskenttä on kattava. Virkaan liittyvistä tehtävistä on määritelty laissa, asetuksissa ja virkaohjesäännössä. Tarkempia määräyksiä tehtävien suorittamisesta saattaa sisältyä myös työnjohto- ja valvontamääräyksiin. Virkamiehen on virantoimitusvelvollisuutensa perusteella noudatettava virkaansa koskevia säännöksiä ja määräyksiä. Virkavelvollisuudet on kuitenkin erotettava tarkemmasta työnohjauksesta sekä tehtäväkohtaisesta sääntelystä; yksilön oikeusasemaan puuttuvista määräyksistä on säänneltävä lain tasolla. Tällä viittaan nimenomaan virkavelvollisuuksiin. Tämä ilmentää myös samalla virkasuhteen julkisoikeudellisia piirteitä; virkamiehen velvollisuudet ja toiminnan yleiset laatuvaatimukset ovat pääasiassa lailla säännelty.

Vaikka valtion virkasuhde on virkamieslain kautta keskeisiltä osiltaan säännöstely, sisältyy virkamiesoikeuteen myös periaatteellisuutta ilmentäviä ulottuvuuksia, jotka ohjaavat virkamiesten toimintaa. Virkamiesten yhteydessä puhutaan erityisestä virkamiesmoraalista, jolla viitataan yleiseen käsitykseen julkishallinnossa noudatettavista hyvistä tavoista sekä hyväksyttävästä käytöksestä, ja jolla on myös oma merkityksensä virkamiestoiminnan tulkinnallisena ohjaamiskeinona. Tälle virkamieslain 14 §:ä antaa taustavaikutuksensa: ”Virkamiehen on käyttäydyttävä asemansa ja tehtäviensä edellyttämällä tavalla.” On kuitenkin huomattava, että virkamiesmoraaliin perustuvat vaatimukset vaihtelevat luonnollisesti eri tehtävissä ja asemissa, eikä kaikenkattavia virkamiesoikeudellisia käyttäytymisvaatimuksia ole mahdollista listata. Vaikka virkamiesetiikka ei olekaan normatiivista oikeutta, sisältyy virkamieseettisiä painotuksia useisiin viranomaisia ja viranomaistoimintaa säänteleviin oikeusnormeihin ja -periaatteisiin.

Virkamiehen velvollisuuksista

Perustuslain 2.3 §:n mukaisesti kaikessa viranomaistoiminnassa on noudatettava tarkoin lakia. Virkamiehen velvollisuuksista säädetään valtion virkamieslain neljännessä luvussa (11 § – 22 §). Virkamiehen on muun muassa suoritettava tehtävänsä asianmukaisesti ja viivytyksettä. Hänen on noudatettava työnjohto- ja valvontamääräyksiä. Lisäksi hänen on käyttäydyttävä asemansa ja tehtävänsä edellyttämällä tavalla. Virkamiehen velvollisuudet on määritelty laajemmiksi kuin mitä työsopimussuhteisen työntekijän valtion tehtäväkentän vuoksi. Toisaalta virkamiehen velvollisuuksista ei ole mahdollista sopia virkaehtosopimuksin tai paikallisesti viranomaisen ja virkamiehen välillä (VVirkaehtosopimusL 2.3 §), sillä yleiset virkavelvollisuudet vaikuttavat olennaisesti virkamiehen asemaan, mikä luo vaatimuksen lailla säätämisen tarpeesta (PL 80 §). Tarkentavia säännöksiä on sen sijaan mahdollista antaa alemmanasteisissa säädöksissä valtion virkamieslain 44 §:ssä todetulla tavalla. Tarkemmista tehtävistä voidaan lisäksi yleisesti määrätä viraston sisäisen direktio-oikeuden nojalla.

Kun tarkasteltavana ovat virkamiehelle asetetut velvollisuudet sekä hänelle osoitetut käskyt, on asianmukaista pohtia lyhyesti myös niiden noudattamisen perusteita. Aiemmin perustelut virkamiehen velvollisuudesta noudattaa virkasuhdettaan säätelevää normistoa palautuivat saksalaisperäiseen oppiin yleisestä vallanalaisuussuhteesta, jonka mukaisesti vallanalainen oli legitiimisti velvollinen alistumaan pitkällekin meneviin käyttäytymisrajoituksiin. Virkavelvollisuus johdettiin siis käsitelainopillisesti vallanalaisuussuhteen käsitteestä. Nyttemmin tämä näkökulma on torjuttu, vaikka oikeuskirjallisuudessa tällä opilla nähdäänkin olevan edelleen vaikutuksia. Nyttemmin virkakäskyjen noudattamisvelvollisuuden katsotaan palautuvan virkakäskyjen antamistoimivaltaan, joka perustuu edelleen positiiviseen oikeusjärjestykseen. Virkamiesten perusoikeuksien rajoittaminen edellyttää siis laintasoista säätelyä.

Virkamiehen oikeuksista

Perusoikeudet kuuluvat lähtökohtaisesti yhtäläisesti sekä kansalaisille että virkamiehille, eikä aiemman oikeuskäytännön ja -tieteen tukemaa vallanalaisuusoppia enää noudateta. Virkamies kuuluu siten perusoikeussuojan piiriin perustuslain (PL 731/1999) tarkoittamalla ja määrittämällä tavalla. Täten virkamiehelle kuuluvat sekä perinteiset vapausoikeudet, taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet sekä muut modernit oikeudet, jotka Suomen oikeusjärjestelmä pyrkii takaamaan. Koska valtio sitoutuessaan Euroopan ihmisoikeussopimukseen (EIS) on velvollinen takaamaan jokaiselle lainkäyttövaltansa kuuluvalle ”tämän yleissopimuksen I osassa määrittelyt oikeuden ja vapaudet”, ovat kansalaisten – myös virkamiesten – oikeudet myös tämän sopimuksen kautta varmennetut.

Virkamiesaseman nojalla perus- tai ihmisoikeuksia ei enää lähtökohtaisesti katsota voitavan rajoittaa. Virkamiehellä on myös tiettyjä virkamieslaista johdettavia nimenomaisia oikeuksia: oikeus yhdenvertaiseen ja tasapuoliseen kohteluun (VirkamL 11 §), oikeus kuulua tai olla kuulumatta yhdistykseen (VirkamL 12 §) sekä oikeus palkkaan ja muihin erityisiin taloudellisiin etuihin (VirkamL13 §). Täten virkamiesten perus- ja ihmisoikeuksien voidaan ajatella olevan lähtökohtaisesti turvatut.

Hallinto- ja oikeuskäytännössä joudutaan kuitenkin usein arvioimaan virkamiehen oikeuksien ja velvollisuuksien sekä yleisesti virkamiesoikeudellisten säännöstöjen suhdetta perusoikeussuojaan sekä sitä, kuinka pitkälle viran ulkopuolelle virasta johtuvat käyttäytymisvaatimukset on ulotettava. Perus- ja ihmisoikeudet joutuvatkin silloin tällöin puristuksiin virkasuhteeseen liittyvien virkavelvollisuuksien kanssa.

Rajanvetoa virkamiehen oikeuksien ja velvollisuuksien välillä

Kun virkamiehen perusoikeuksien rajoitettavuutta pohditaan, on merkitystä ensinnäkin sillä, kuinka läheisesti ja välittömästi rajoitus liittyy asianomaiseen virkaan tai virkatehtävään. Virkamiehelle on mahdollista asettaa käyttäytymisvelvoitteita ja odottaa virkavelvollisuuksien mukaista käyttäytymistä. Virkamiehen perusoikeuksien sekä virkavelvollisuuksien välisen ristiriidan pitäisi kuitenkin nykyisessä oikeustieteessä ja -käytännössä nojata lopulta perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten muodostamiin kriteereihin, jotka eduskunnan perustuslakivaliokunta on kirjannut perusoikeusuudistusta koskevaan mietintöönsä (Yleisiä perusoikeuksien rajoittamista koskevia vaatimuksia ovat 1) lailla säätämisen vaatimus, 2) täsmällisyys- ja tarkkarajaisuusvaatimus, 3) hyväksyttävyysvaatimus, 4) ydinalueen koskemattomuuden vaatimus, 5) suhteellisuusvaatimus, 6) oikeusturvavaatimus, 7) ihmisoikeusvelvoitteiden noudattamista koskeva vaatimus.).

Toisaalta oikeuskirjallisuudessa on todettu, että perusoikeussuojan rajoittaminen virkamiesten osalta olisi sidoksissa etenkin tarpeellisuusvaatimukseen; oikeuksia saadaan tavallisella lailla rajoittaa vain siinä määrin kuin se on tarpeen virkatehtävien hoidon varmistamiseksi. Toisaalta puheenvuoroja on esitetty siitä, että perusoikeuksien rajoittaminen lakia alemmanasteisten säädösten perusteella ei ole sopusoinnussa perusoikeussäännösten kanssa. Tästä näkökulmasta katsottuna siis virkakäskyjen aseman merkitystä on tarkasteltava huolella; millainen asema virkakäskyillä on perusoikeuksien rajoittajana, ja mihin (lain tasoiseen säännökseen) virkakäskyjen puuttumisvalta ja virkakäskyjen noudattamisvelvollisuus lopulta perustuvat? Tarkastelussa voidaan lopulta päätyä punnintatilanteeseen, jossa on huomioitava virkamiehen rooli ja asema sekä siihen liittyvät oikeudet ja velvollisuudet. Arvio oikeuksien ja velvollisuuksien rajapinnoista on usein tapauskohtaista harkintaa, jossa henkilön roolit sekä yksityishenkilönä että virkamiehenä nousevat esiin. Näin on erityisesti virkamiehen sanan- ja ilmaisunvapautta koskevissa kysymyksissä, joita myös KHO:ssa on arvioitu.

Anni Honka, VT, OTM

Uusi yhdenvertaisuuslaki

Uusi yhdenvertaisuuslaki (30.12.2014/1325) on tullut voimaan 1.1.2015. Laki on pitkän valmistelun tulos, ja sen tavoitteena on edistää yhdenvertaisuutta ja ehkäistä syrjintää. Lakia sovelletaan julkisen toiminnan lisäksi yksityiseen toimintaan, mutta ei kuitenkaan yksityis- eikä perhe-elämän piiriin kuuluvaan toimintaan eikä uskonnonharjoitukseen. Lakia sovelletaan toisin sanoen työelämässä kattavasti, kuten jo edeltäjäänsäkin, vuoden 2004 yhdenvertaisuuslakia. Uusi laki antaa kuitenkin aiempaa laajempaa suojaa syrjinnältä.

Työnantajan pitää edistää ja arvioida yhdenvertaisuutta

Uuden lain mukaan työnantajan on edistettävä ja arvioitava yhdenvertaisuuden toteutumista työpaikalla (7 § 1 mom.). Työnantajan on, työpaikan tarpeet huomioon ottaen, kehitettävä työoloja sekä niitä toimintatapoja, joita noudatetaan henkilöstöä valittaessa ja henkilöstöä koskevia ratkaisuja tehtäessä. Työnantajan edistämistoimenpiteiden on oltava toimintaympäristö, voimavarat ja muut olosuhteet huomioon ottaen tehokkaita, tarkoituksenmukaisia ja oikeasuhtaisia.

Yhdenvertaisuussuunnitelma

Työnantajalla, jonka palveluksessa on säännöllisesti vähintään 30 henkilöä, on oltava suunnitelma tarvittavista toimenpiteistä yhdenvertaisuuden edistämiseksi (7§ 2 mom.). Edistämistoimia ja niiden vaikuttavuutta on käsiteltävä henkilöstön tai heidän edustajiensa kanssa. Yhdenvertaisuussuunnitelmalle ei ole säädetty määrämuotoa eikä varsinaista määräsisältöä. Työnantaja voi tehdä yhdenvertaisuussuunnitelman erillisenä tai osana jotain muuta suunnitelmaa kuten esimerkiksi henkilöstösuunnitelmaa, tasa-arvosuunnitelmaa, opetussuunnitelmaa tai työsuojelun toimintaohjelmaa. Henkilöstön edustajalla on oikeus saada tietoja työnantajan toimenpiteistä yhdenvertaisuussuunnitelmaa laadittaessa, sitä toteutettaessa sekä toimien vaikuttavuutta arvioitaessa.

Lain noudattamista valvotaan

Lain noudattamista valvovat yhdenvertaisuusvaltuutettu, yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta sekä työsuojeluviranomaiset. Näistä jälkimmäiset valvovat yhdenvertaisuuden toteutumista työelämää koskevissa yksittäistapauksissa. Työsuojeluviranomainen ryhtyy työsuojelun valvonnasta ja työpaikan työsuojeluyhteistyöstä annetussa laissa säädettyihin sellaisiin toimenpiteisiin, joihin sille yksittäistapauksessa tehty syrjintävalitus antaa aihetta, ja tiedottaa valituksen tehneelle yhdenvertaisuusvaltuutetun tehtävästä avustaa syrjinnän uhriksi joutuneita.

Syrjinnästä hyvitys ja vahingonkorvaus

Syrjinnän kohteeksi joutuneella on oikeus saada hyvitys työnantajalta, joka on yhdenvertaisuuslain vastaisesti syrjinyt häntä. Hyvitykseen oikeuttavaa syrjintää on välitön ja välillinen syrjintä, häirintä, kohtuullisten mukautusten epääminen sekä ohje ja käsky syrjiä. Vanhassa yhdenvertaisuuslaissa hyvitykselle oli säädetty enimmäismäärä, mutta uudessa laissa ei tällaista ole. Hyvityksen tulee olla oikeudenmukaisessa suhteessa teon vakavuuteen (24 § 1). Teon vakavuutta arvioidaan ottamalla huomioon rikkomuksen laatu, laajuus ja kesto. On lisäksi huomattava, että hyvityksen saaminen ei estä saamasta korvausta vahingonkorvauslain tai muun lain mukaan.

Työsuhteen päättäminen

Voimassa oleva työsopimuslaki (TSL) löytyy osoitteesta www.finlex.fi. Työsopimuslain lisäksi työsuhteeseen voidaan soveltaa kyseisen alan työehtosopimusta. (ks. http://www.finlex.fi/fi/viranomaiset/tyoehto/)

Työsopimus voi päättyä ilman erityistä päättämistoimenpidettä työntekijän kuoleman tai työsopimuksen raukeamisen tai määräaikaisuuden perusteella. Työnantajan kuolema tai konkurssi ei sinänsä päätä työsopimusta, mutta voi olla sen päättämisperuste. Työsopimus voidaan koeaikana molemmin puolin purkaa. Työnantaja ei kuitenkaan saa koeaikanakaan purkaa työsopimusta syrjivällä tai muulla epäasiallisella perusteella.

Koeaika

Työnantaja ja työntekijä voivat sopia työnteon aloittamisesta alkavasta, enintään neljän kuukauden pituisesta koeajasta. Jos työnantaja järjestää työntekijälle erityisen työhön liittyvän koulutuksen, joka kestää yhdenjaksoisesti yli neljä kuukautta, koeaika saadaan sopia enintään kuuden kuukauden pituiseksi. Kahdeksaa kuukautta lyhyemmässä määräaikaisessa työsuhteessa koeaika saa olla enintään puolet työsopimuksen kestosta.

Jos työnantajaa sitovassa työehtosopimuksessa on määräys koeajasta, työnantajan on ilmoitettava tämän määräyksen soveltamisesta työntekijälle työsopimusta solmittaessa.

Koeajan kuluessa työsopimus voidaan molemmin puolin purkaa. Työsopimusta ei saa kuitenkaan purkaa 2 luvun 2 §:n 1 momentissa tarkoitetuilla tai muutoinkaan koeajan tarkoitukseen nähden epäasiallisilla perusteilla. Työnantaja ei myöskään saa purkaa työsopimusta laiminlyötyään tämän pykälän 3 momentissa säädetyn ilmoitusvelvollisuutensa.

Työsopimus voi jossakin, yleensä poikkeuksellisessa, tapauksessa olla pätemätön tai se voi sisältää kohtuuttomia ehtoja. Työntekijä voi irtisanoa pätemättömän työsopimuksen päättymään heti. Hyvän tavan vastainen ja kohtuuton ehto on mitätön tai sitä voidaan sovitella. Pätemättömyydestä ja kohtuuttomista ehdoista säädetään työsopimuslain 10 luvussa.

Työsuhteen päättämisilmoitus

Työsuhteen päättämisilmoitus on toimitettava työsuhteen toiselle osapuolelle henkilökohtaisesti tai, ellei se ole mahdollista, kirjeitse tai sähköisesti.

Määräaikainen työsopimus

Milloin määräaikainen työsopimus on mahdollista solmia?

Määräaikaisesta työsuhteesta säädetään työsopimuslaissa (TSL, 55/2001), joka on luettavissa esimerkiksi Finlexin kautta (www.finlex.fi).

Määräaikainen työsuhde on ns. toissijainen työsuhdetyyppi. Lähtökohtaisesti työsuhteet ovat voimassa toistaiseksi, ellei esitetä lainmukaista perustetta määräaikaisen työsuhteen solmimiseksi. Ilman perusteltua syytä solmittua määräaikaista työsuhdetta pidetään toistaiseksi voimassaolevana työsuhteena.

Määräaikaisen työsopimuksen päättyminen määräytyy objektiivisin perustein, kuten päivämäärän, tietyn tehtävän loppuun saattamisen tai tietyn tapahtuman perusteella ilman irtisanomisaikaa. Nykyisessä työsopimuslaissa ei ilmaista yksityiskohtaista luetteloa tilanteista, joissa määräaikaisen työsuhteen solmiminen on sallittua. Perusteita arvioitaessa on kuitenkin mahdollista nojautua aiemman työsopimuslain mukaiseen perusteluetteloon, jonka mukaan työsopimuksen solmiminen määräajaksi on mahdollista, mikäli työn luonne, sijaisuus, harjoittelu tai muuhun näihin rinnastettava syy sekä muu yrityksen toimintaan tai suoritettavaan työhön liittyvä peruste sitä edellyttävät. Määräaikaista työsopimusta ei ole kuitenkaan mahdollista solmia työsuhdeturvan kiertämiseksi taikka tilanteissa, joissa työnantajan työvoimatarve voidaan osoittaa pysyväksi. Työntekijän omasta aloitteesta määräaikainen työsuhde on mahdollista solmia ilman eri perustetta. Tämä ilmentää määräaikaista työsuhdetta koskevan sääntelyn työntekijää suojaavaa funktiota, vaikkakin työmarkkinoiden ja käytännön työelämän tarpeet pyritään huomioimaan sallittuja perusteita koskevassa arvioinnissa.

Lain esitöissä todetaan määräaikaisen työsopimuksen käytön olevan perusteltua tilanteissa, joissa on kysymys jonkin määrätyn työn tai työkokonaisuuden tekemisestä tai sellaisesta lyhytaikaisesta määrätystä työstä, jota työnantaja ei teetä jatkuvasti. Myös työn kausiluonteisuus voi toimia perusteena määräaikaisen työsuhteen solmimiselle. Työtä voidaan pitää kausiluonteisena, mikäli tilapäistyövoimaa tarvitaan vain lyhyehköksi ajaksi. Toisaalta kyse voi olla myös työvoiman tarpeesta jonkin tietyn tilauksen kestoajaksi. Tällöin työnantajan on kuitenkin varmennuttava siitä, ettei työvoimatarve osoittaudu pysyväksi. Määräaikaisen työsuhteen yleisinä perusteina voivat olla lisäksi sijaisten tarve tai toimintaan liittyvien tuotantohuippujen tasoittaminen.

Määräaikaisten työsopimusten ketjuttaminen?

Työsopimuslakiin sisältyy nimenomainen kielto tehdä toistuvia määräaikaisia sopimuksia ilman perusteltua syytä. Tämän sääntelyn taustalla on EU:n määräaikaistyötä koskeva direktiivi, jonka mukaan laissa on edellytettävä perustellun syyn vaatimusta kunkin määräaikaisen sopimuksen tekemisen yhteydessä. Työnantaja ei saa pyrkiä kiertämään työsuhdeturvaa solmimalla toistuvia määräaikaisia työsuhteita. Jos työvoiman tarve voidaan osoittaa pysyväksi, perusteltua syytä toistuvien määräaikaisten työsopimusten solmimiseen ei ole, ja työsuhteen katsotaan olevan voimassa toistaiseksi.

Näyttövelvollisuus sopimuksen määräaikaisuudesta on määräaikaisuuteen vetoavalla osapuolella.

Anni Honka, VT, OTM

Autokaupan purkaminen ja ostajan käyttöhyöty

austaa kuluttajansuojasta

Kuluttajansuojalaissa ei ole tarkempia säännöksiä siitä, miten kaupan purkautuessa määritellään ostajan hyväkseen saama käyttöhyöty. Siihen Kuluttajan sovelletaan kuluttajansuojalain 5 luvun 29 §:n nojalla kauppalain säännöksiä.

Kauppalaki 65 § 1 momentissa säädetään seuraavaa: Jos kauppa puretaan, ostajan on luovutettava myyjälle tavarasta saamansa tuotto sekä maksettava kohtuullinen korvaus, mikäli hänellä on ollut tavarasta muuta hyötyä.

Käyttöhyödyn tarkemmasta laskentatavasta ei ole olemassa lainsäädäntöä eikä yksityiskohtaista oikeuskäytäntöä. Kuluttajariitalautakunta on käyttöhyödyn arvon määrittämisessä lähtenyt yleensä ostajan hallinta-aikana ajetuista kilometreistä ja käytettävissä olleesta ajasta. Käyttöhyötyä alentavana tekijänä on voitu ottaa huomioon esim. se, että auto on ollut usein korjattavana. Näin todettiin esimerkiksi ratkaisussa 6.4.2009 dnro 4276/33/07.

Saksassa on jo vuonna 1991 korkein oikeus (BGH) hyväksynyt käyttöhyödyn laskentakaavan, joka oli myös vuonna 2014 käsitellyssä tapauksessa (BGH 9.4.2014), jossa oli kysymys ainoastaan arvonlisäverosta. Laskentakaava on seuraavanlainen:

Bruttokauppahinta x ajokilometrit
____________________________________
odotettavissa olevat ajokilometrit

Bruttokauppahinta = ajoneuvon myyntihinta varusteineen sekä auto- ja arvonlisäveroineen.

Ajokilometrit = ostajan hallinta-aikana ajetut kilometrit. Lähtökohtaisesti ne perustuvat kauppakirjaan ja auton luovutustarkastukseen, ellei ole perusteltua syytä epäillä lukeman luotettavuutta.

Odotettavissa olevat ajokilometrit = Ajoneuvon laadun perusteella arvioituun elinkaareen perustuva todennäköinen ajokilometrimäärä vähennettynä ostohetken kilometrimäärällä. Elinkaaren voidaan katsoa päättyvän silloin, kun autoon todennäköisesti joudutaan tekemään sellaiset korjaukset, joiden arvo ylittää ajoneuvon jäännösarvon. Kuluttajariitalautakunnan vakiintuneessa käytännössä autojen elinkaareksi on laadusta ja hinnasta riippuen arvioitu yleensä 250.000–300.000 km.

Laskentakaavan soveltaminen Saksan esimerkkitapauksessa uutena ostetun ajoneuvon kauppahinta oli 75.795 euroa, ostajan ajamat kilometrit 24.356 ja auton elinkaareksi määritelty 250.000 kilometriä. Laskentakaavan perusteella ostajan saaman käyttöhyödyn arvo oli 7.384,25 euroa (0,30 euroa/km). Käyttöhyöty on siis sitä suurempi, mitä arvokkaammasta autosta on kysymys. Esimerkiksi uutena 30.000 euron arvoisena ostetusta autosta saatu käyttöhyöty olisi saman kaavan mukaisesti vain 0,12 euroa kilometriltä:

Kauppahinta 30.000,00 € x ajokilometrit 1000
_______________________________________________________ = 120,00 € (0,12 €/km)
odotettavissa olevat ajokilometrit 250000

Käytetyn ajoneuvon osalta odotettavissa oleva ajokilometrimäärä voidaan määritellä useallakin eri tavalla. Laskentakaavan lähtökohdaksi voidaan ottaa vastaavan uuden auton kauppahinta ja elinkaari, jolloin käyttöhyöty on sama kuin uudessa autossa. Edellä esitetyssä esimerkissä päädyttäisiin samaan 0,12 euron kilometrikohtaiseen arvoon, jos sekä auton arvo että odotettavissa oleva kilometrimäärä puolitetaan. Oikeudenmukaiseen lopputulokseen yleensä päästään myös, jos ko. automallin uutena myytävän auton elinkaaresta vähennetään ostohetken ajokilometrimäärä. Etenkin jo elinkaarensa loppupäässä tai sen ylittäneen ajoneuvon kaupassa odotettavissa oleva ajokilometrimäärä on kuitenkin arvioitava tapauskohtaisesti ajoneuvon hinnan, kunnon ja siihen mahdollisesti tehtyjen korjausten perusteella.

Selvänä on pidetty, ettei ostajan vastuulle laskettava käyttöhyöty voi ylittää ajoneuvon kauppahintaa, koska silloin ostaja jäisi maksuvelvolliseksi myyjälle (näin myös Saksan oikeudessa: (Deutsches Autorecht 7/2014 s. 387). Näin voisi tapahtua silloin, jos ostajan hyväksi saamien ajokilometrien määrä ylittäisi käyttöhyödyn laskentaperusteena käytetyn odotusarvon.

Laskentamalli ei ole tarkoitettu millimetrintarkasti käytettäväksi, vaan suuntaviivaksi, jota voidaan tarkistaa kunkin tapauksen erityisten seikkojen perusteella. Kilometrikohtaisen arvon alennuksena tulisivat kysymykseen esimerkiksi käyttöhyötyä alentavat ajoneuvon käyttöä haittaavat viat ja puutteet ja toistuvat korjaamokäynnit.

Toisaalta ostajan hyödyksi on itse ajokilometrien ohella katsottava myös se, että vähänkin ajettu ajoneuvo on ollut milloin tahansa vapaasti ostajan käytettävissä. Näin erityisesti silloin, jos ostajan ajokilometrit ovat huomattavasti keskimääräistä alhaisemmat. Esimerkiksi autoedun laskennassa pidetään keskimääräisenä ajokilometrimääränä 18.000 kilometriä.

Laskentamalli ei sovellu yleisesti matkailuautojen ja -vaunujen käyttöhyödyn arviointiin ainakaan silloin, jos autoa tai vaunua on käytetty pitkiä aikoja pelkkään asumiseen.

Asianajaja, oik.lis. Risto Tuori on pitkäaikaisena Autoliiton lainopillisena asiamiehenä ja kuluttajariitalautakunnan varajäsenenä perehtynyt autokauppaa koskeviin kuluttajariitoihin.

Jäikö ylinopeussakotukseen aukko?

Lievimmistä ylinopeusrikkomuksista alettiin 1.6.2020 jakaa hallinnollisia liikennevirhemaksuja silloin, kun nopeusrajoitus on ylitetty enintään 20 km/h. Vanhan tieliikennelain liikennerikkomusta koskeva 103 § kumottiin, joten suurempia ylinopeuksia arvioitaisiin rikoslain 23 luvussa tarkoitettuna liikenneturvallisuuden vaarantamisrikoksena. Samalla rikesakot liikennerikkomusten seuraamuksena katosivat käytöstä.

Lainlaatijalta jäi kuitenkin huomaamatta, että tarkasti luettuna yli 20 km/h ylinopeuksista voi määrätä rangaistuksen vain, jos teko on aiheuttanut vähäistä suurempaa vaaraa. Se merkitsee, että 20 km/h suuremmasta, vain vähäistä vaaraa aiheuttavasta ylinopeudesta ei voisi määrätä kumpaakaan, ei sakkoa eikä liikennevirhemaksua.

Ylinopeuden aiheuttamaa vaaraa ei voi määritellä kiinteästi pelkän ylinopeusmittauksen perusteella, vaan se pitäisi aina tapauskohtaisesti perustella. Ongelma korostuu syksyin keväin, kun siirrytään kesänopeuksista talvinopeuksiin tai päinvastoin, ja tahattomat ylinopeudet lisääntyvät. Tyypillisesti vaarattomia ylinopeuksia ajetaan myös ns. tyhjällä moottoritiellä ja tietyömaarajoitusten alaisilla teillä silloin, kun mikään työ tai tien kunto ei alennettua nopeutta edellytä

Poliisin aiemmin noudattaman sakotusohjeen mukaan liikennerikkomukseksi oli pääsääntöisesti katsottava teko, jossa päiväsakkojen lukumäärä oli yksittäisestä teosta alle 12 pkpl Tällaisia tekoja saattoivat sakkotaulukon liukumat huomioon ottaen olla jopa 29 km/h ylinopeudet. Liukuma-asteikkoa voitiin käyttää, kun rikkomukseen liittyy sellaisia seikkoja, joiden perusteella rikkomusta kysymyksessä olevassa tapauksessa voidaan pitää tavallista lievempänä tai vakavampana.

Uusi tieliikennelaki ei periaatteessa voi millään tavalla vaikuttaa rikoslaissa säädettyjen liikennerikosten soveltamiseen. Vanhaa käytäntöä noudattaen jopa 29 km/h ylinopeus pitäisi jättää sakottamatta, ellei teosta ole aiheutunut vähäistä suurempaa vaaraa. Odotammekin mielenkiinnolla, milloin ensimmäiset 21 – 29 km/h ylinopeudet jäävät kokonaan rankaisematta.

Onko työnantajalla mahdollisuus valita irtisanottavat työntekijät?

Työsuhteen päättämistä koskevat tilanteet ovat työoikeuden keskeistä tarkastelualaa. Työsopimuslain mukaan työnantaja saa irtisanoa toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen vain asiallisesta ja painavasta syystä. Irtisanomisperusteet jaetaan laissa edelleen kahteen ryhmään, joista tässä kirjoituksessa keskitytään taloudellisilla ja tuotannollisilla perusteilla tapahtuvaan irtisanomiseen. Taloudelliseen ja tuotannolliseen perusteeseen nojaava irtisanominen on seurausta tarjolla olevan työn olennaisesta ja pysyvästä vähentymisestä. Tällainen tilanne voi olla käsillä esimerkiksi yritystoimintaa lopetettaessa, supistettaessa, ulkoistettaessa tai yrityksen organisaatiorakennetta uudistettaessa. Faktisten olosuhteiden tarkastelun lisäksi taloudellisella ja tuotannollisella perusteella tapahtuvan irtisanomisen analysoinnissa voidaan mielenkiintoa suunnata myös työntekijöiden irtisanomisjärjestystä koskevaan kysymykseen. Millaiset mahdollisuudet työnantajalla on valita irtisanottavat työntekijät?

Yleisiä lähtökohtia irtisanomisjärjestykseen

Työsopimuslaissa ei oteta suoraan kantaa irtisanomisjärjestystä koskevaan kysymykseen. Työantajalla voi siten katsoa olevan mahdollisuus valita taloudellisella ja tuotannollisella perusteella irtisanottavat työntekijät. On kuitenkin huomattava, että työsopimuslain yleinen syrjintäkielto aktivoituu irtisanomistilanteissa. Työnantajan on kohdeltava työntekijöitään tasapuolisesti niin, ettei ketään perusteettomasti aseteta toisiin nähden eri asemaan syntyperän, uskonnon, iän, poliittisen tai ammattiyhdistystoiminnan tai muun näihin verrattavan seikan vuoksi. Tämä on samalla yhteydessä myös irtisanomiselta edellytettävään asiallisen ja painavan syyn vaatimukseen, joka tulee yleissäännöksenä arvioitavaksi työsuhteen irtisanomistilanteissa. Käytännössä syrjintäkielto sekä asiallisen ja painavan syyn vaatimukset tarkoittavat, että työnantaja ei saa irtisanottavia työntekijöitä valitessaan menetellä epäasiallisesti tai syrjivästi. Oikeuskäytännössä syrjivän ja epäasiallisen valinnan käsitteitä on edelleen täsmennetty. Palaan tähän myöhemmin kirjoituksessani.

Moniin työehtosopimuksiin sisältyy määräyksiä irtisanomisjärjestyksestä. Yleinen lähtökohta on, että viimeisenä irtisanotaan yrityksen toiminnalle tärkeitä tai erikoistehtäviin tarvittavia ammattityöntekijöitä sekä saman työnantajan työssä osan työkyvystään menettäneitä. Lisäksi ohjataan kiinnittämään huomiota työsuhteen kestoaikaan sekä työntekijän huoltovelvollisuuden määrään. Yksiselitteisesti järjestystä ei ole kuitenkaan määritelty. Punnintatilanteita on aiheutunut esimerkiksi pohdittaessa kriteerien keskinäistä järjestystä tai painotusta. Oikeustilaan on myös työtuomioistuin ottanut usein kantaa. Työtuomioistuimen ratkaisuja en tässä yhteydessä käsittele.

KKO:2016:15 – irtisanomisen kohdistaminen yhteen kolmesta työntekijästä

Korkeimman oikeuden ratkaistavana olleessa tapauksessa työnantajalla oli ollut taloudelliset ja tuotannolliset syyt irtisanoa yksi kolmesta samaa työtä tehneestä työntekijästä. Työnantaja oli lopulta päättänyt irtisanoa juuri sairauslomalta palanneen työntekijä A:n, joka työnantajan mukaan oli reilut seitsemän kuukautta aikaisemmin pyytänyt tulla irtisanotuksi. Korkeimman oikeuden pohdittavaksi jäi kysymys siitä, oliko irtisanomisen kohdistaminen A:han tämän kanssa aiemmin käytyjen yleisluontoisten keskustelujen perusteella lainmukaista.

Työntekijöitä taloudellisella ja tuotannollisella perusteella irtisanottaessa on täytyttävä ensinnäkin työn olennaisen ja pysyvän vähentymisen edellytykset. Lisäksi on huomattava, että irtisanomiseen tulee olla asiallinen ja painava syy, eikä se saa täyttää syrjinnän tunnusmerkkejä. Korkein oikeus ei tapausta arvioidessaan pitänyt todellisena, että työntekijä olisi tosiasiassa halunnut tulla irtisanotuksi. Siten työntekijän irtisanominen tällä perusteella heti hänen palatessaan sairauslomalta oli ollut epäasiallista ja työnantajan lojaliteettivelvoitteen vastaista. Korkein oikeus katsoi lopulta, ettei A:n työsopimuksen irtisanomiselle ollut irtisanomisen edellytyksenä olevaa asiallista ja painavaa syytä.

Asiallinen ja painava syy irtisanomisia kohdennettaessa

Tilanteessa, jossa irtisanominen kohdistuu yhteen työntekijään perusteen ollessa olemassa myös muiden työntekijöiden kohdalla, on jo lähtökohtaisesti kyse tietynlaisesta työntekijän eriarvoiseen asemaan asettamisesta. Pelkästään siis se, että irtisanomisen kohdistaa yhteen työntekijään, ei voi tehdä irtisanomisesta laitonta.

Oikeuskäytännössä on jo aiemmin otettu kantaa irtisanomisten kohdentumista koskevaan kysymykseen. Esimerkiksi ratkaisussa KKO 1995:20 todettiin, että taloudellisella ja tuotannollisella perusteella työntekijöitä irtisanomaan joutunut yhtiö ei ollut menetellyt epäasiallisesti ottaessaan huomioon muun muassa yhtiön tarpeet sekä työntekijöiden soveliaisuuden uudelleen järjestettyihin työtehtäviin. Lisäksi ratkaisussa KKO 1998:130 osana harkintaa huomioitiin työnantajan tasapuolisuusvelvollisuus sekä syrjintää koskevan kiellon tunnusmerkit. Edelleen ratkaisussa KKO 1987:97 ilmaistiin, että työehtosopimuksen työntekijöiden vähentämisjärjestystä koskevan määräyksen rikkominen ei pelkästään tee irtisanomisesta perusteetonta.

Mikäli työnantajalla on taloudellisista ja tuotannollisista syistä työvoimaa koskeva vähentämistarve, on irtisanomisten kohdentamista pohdittava tarkkaan. Ensinnäkin on varmistuttava siitä, ettei irtisanottavien valinta perustu syrjiviin seikkoihin, esim. työntekijän terveydentilaan tai ikään. Tämä harkinta edustaa samalla sitä arviointia, joka kohdistuu irtisanomiselle asetettavien asiallisten ja painavien syiden tunnusmerkistöjen täyttymiseen. Toisaalta irtisanomista koskevaa päätöstä tehtäessä on huomioitava myös työnantajan lojaliteettivelvollisuus. Tämä liittyy erityisesti työnantajan velvollisuuteen tarjota työntekijälle muuta työtä tai uusien työtehtävien vaatimaa koulutusta. Oikeuskäytäntöön nojaten on kuitenkin mahdollista todeta, että työnantaja voi irtisanomisia kohdentaessaan ottaa huomioon yhtiön erityistarpeet sekä työntekijän osaamisen laadun ja määrän (suhteessa tuleviin, mahdollisesti uusiin työtehtäviin). Keskeisenä arviointikriteerinä on lopulta kaiketi tasapuolinen kohtelu työntekijöiden kesken; työnantaja ei irtisanomisia kohdentaessaan saa asettaa työntekijöitä toisiinsa nähden eri asemaan.

Koska työnantaja ei pystynyt tapauksessa KKO:2016:15 osoittamaan irtisanomisen kohdentumisen perustuneen asiallisiin ja painaviin seikkoihin, katsottiin työntekijän irtisanomisen olleen perusteeton. Mikäli työnantaja olisi pystynyt esittämään uskottavaa näyttöä siitä, että irtisanomista koskeva päätös olisi tehty esimerkiksi yritystoiminnan tarpeita tai työtehtävien luonnetta silmällä pitäen, olisi tilanteen arviointi saattanut olla toinen.

Anni Honka, VT, OTM